Peniksen kehittäminen sain nuorta homoseksuaaliseen kalua

Alistuva ei halua itse nussia eikä haluaa, että hänen kyrpäänsä kosketa nautintomielessä. Hän ilmeisesti hoitaa itse itsenä ja nauttii siitä, että voi tuottaa toiselle nautintoja. Niin ihmeellinen voi olla tämä maailma. Olen ollut mukana näissä jutuissa vuosia ja etsinyt seuraani tätä asiaa silmällä pitäen.

Näissä leikeissä itsekkyys on hyve. Älä vaadi minulta perusteluja erilaiselle seksuaallisuudelle, Muuten olen luonteeltani aina toisen huomioon ottava. Tässä vain tämä poikkeus. Silloin kun rakkaus ja seksihalut leikkvät kuurupiiloa ovat vitsit vähissä. Edellinen kommentoija löysi asian ytimen: Voi olla, että sinun ja miehesi halut eivät voi yksinkertaisesti kohdata.

Asiasta suoraan puhuminen ei kuitenkaan ole haitaksi ja yhtäältä voi olla niin, että keskustelemalla ja ottamalla tavoitteeksi harjoitella myös sinun kannaltasi tyydyttäviä seksitapoja, sinun miehesi oppii ottamaan tarpeesi paremmin huomioon. Se, että olet btm-osapuoli ei siis väistämättä tarkoita sitä, että sinun haluillasi ja tarpeillasi olisi vähemmän merkitystä kuin toisen osapuolen. Asetelma voisi olla myös päinvastoin: Esimerkiksi itse olen hyvin usein lähes aina halukas ja erittäin aktiivinen, mutta kuitenkin aina ottava osapuoli.

Mieheni on myös hyvin aktiivinen, mutta käytännössä aina top-osapuoli. Parisuhteessamme tärkeää on kunnon valmistelu ja pitkäkestoinen molemminpuolinen hyväily ennen "panovaihetta". Rakastelumme päättyy yhdyntään vasta valmiiksi hyvin virittyneessä tilassa, mikä myös takaa molempien halukkuuden yhdyntään ja näin myös molemmat tulevat sen aikana, usein hyvin samanaikaisesti. Mä olen alistuva ja haluan olla sitä sängyssäkin. Mutta en olisi kyllä arvannut että btm olo on osa-aika työ jatkuvine huuhteluineen ja kaiken huipuksi illalla pitää ottaa vielä imodiumkin: D Mutta vakavasti puhuen nautin alistumisesta, enkä ole koskaan ollut mikään panomies, mulle voi antaa piiskaakin, saa sitoa laittaa kaulapannan, kahleet yms.

Mun on kyllä pakko käyttää vesipesua, en ota mitään riskiä et kävisi vahinko, ja tiedän ettei mies pitäis siitä! Tilanne meillä nyt vähän rauhottunut, kertaa päiväs vehdattu enää ja ollu välil päivän taukoja. Tuli mieleen tässä, et vajaa vuosi sitten, kun miehel oli töissä stressii ym. Mun mielest se oli ihan mukavaa, ja mies sai kyllä kunnon orgasmit, mut sit jälkeenpäin se oli kiukkunen, eikä halunnu olla lähellä tai muuta sellast.

Oon myös huomannut alistavaa käytöstä, esim. Joo tiedän paljon asioita nyt näin vuotiaana bottomina sanon näin, joskus aikoinaan kun olin vain vuotias nuori bottomi ja silloin se tapahtu eka meitsin peppuun korkkaus samanikäsen vuotiaan Top-tyypin kaa. Oli pikkasen tiukka ja kiree persaukon sulkijalihas ja hirveessä kiimassa ja kokeilun halun huumassa sekin tuli tehtyy, eikä tullut mieleenkään silloin et se tulee sattuu ekan kerran, ku menin istuu Horse Gril asennos top: Vähän oli persaukko kipeenä ja herkkänä sen perspanon jälkeen, teimme sitä silloin melkein joka viikko luonnossa kesällä kertaa viikkossa ja ei se perspano sit jälkeenpäin tuntunu enään niin pahalta, kuin sen, sen ekan kerran ja se että miksi tää Top-tyyppi mulle tän teki niin hänel oli perjaatteessa tarkoitus, vähän niinku auttaa mua.

D Taidat vielä tarvita vähän harjoitusta sun peppusi immenkalvon puhkaisun kanssa. Aloitteleville topeille myös tiedoksi, että varovasti ja hitaasti aluksi sisään, pyllyssä on hampaat. Miltä tuntuu kun suihku tulee sisälle sykäyksittäin, ainakin liukkautta tulee toki lisää. Puhutko nyt seksistä vai suolen huuhtelusta suihkulla? Kannattaa keskustella ennenkö tosta tulee oikeesti ongelma. Ite olin ennen homo mutta siirryin heteropuolelle kun alkoi kyrsimään nämä kaikki homopanoihin liittyvät ongelmat.

On se vaa niin ihanaa kun saa syödä ja paskoa milloin haluaa. Suosittelen kaikkia joilla on ongelmia homoseksuaalisuuden kanssa vähintään kokeilemaan heteroseksiä.

Itse olen päässyt homoudesta irti, nykyään lähinnä ällöttää ajatuskin ruuansulatuskanavaan yhtymisestä. Vastaa alkuperäiseen viestiin Poikaystävän panohalut Oon ollut usein pantavana nykyses suhtees, kun miehellä seisoo ja sitä panettaa jatkuvasti. Käytä muuta kuin rekisteröityä käyttäjätunnustasi. Viesti rikkoo tai kehottaa rikkomaan Suomen lakia, tai sisältää loukkaavaa sisältöä.

Viesti sisältää lapsilta kiellettyä materiaalia. Ei koske tutkimuskutsuja sekä osto- ja myynti-ilmoituksia. Viesti on mainos tai massapostitus. Viesti ei liity aiheeseen, tai ei ole suomea tai ruotsia. Lisätietoja merkkiä jäljellä. Oliko keskustelusta sinulle hyötyä?

Tämän kirjallinen opinnäytetyön kirjoittaminen vapauttaa minua toivottavasti hieman lisää syyllisyydestäni, sillä voin julkisesti siirtää vastuun omilta harteiltani enolleni ja vanhemmilleni. Häpeä ja syyllisyys kanavoituvat usein vihana.

Viha kohdistuu ensisijaisesti omaan itseen ja siihen pieneen lapseen, joka tuli hyväksikäytetyksi. Uhrit vihaavat itseään siksi, että he olivat pieniä, tarvitsivat rakkautta ja antoivat itsensä tulla hyväksikäytetyiksi. Toisaalta vihan kohteina ovat usein näkymättömät äidit eli ne henkilöt, joilta uhri olisi aikanaan toivonut apua ja puuttumista tilanteeseen. Uhrit heijastavat vihan myös muihin läheisiin ihmisiin. Vain harvat tutkimukseni naiset tai miehet ovat edenneet niin pitkälle, että heidän vihansa kohteena ovat sen todelliset aiheuttajat, hyväksikäyttäjät.

Merja Laitinen kuvailee Häväistyt ruumiit, rikotut mielet kirjassaan syyllisyyden ja häpeän syitä ja seurauksia osuvasti suhteessa omaan käyttäytymiseeni. Itse en ole päässyt tapahtuneen työstämisen kanssa vielä niin pitkälle, että kykenisin kunnolla vihaamaan enoani.

Pääsääntöisesti tukahdutan vihani enoani kohtaan ja pyrin ymmärtää miksi hän päätyi tekemään minulle henkistä väkivaltaa. Niinä hetkinä, jolloin pinnan alle padottu vihani nousee pintaan, suunnittelen lähettäväni enolleni postissa kuolleiden eläinten osia uhkauskirjeiden kera tai käveleväni hänen ovelleen aseen kanssa. Toisinaan ajattelen hänet eteeni avuttomaksi, sidotuksi ja alastomaksi niin, että hän ei voi kuin katsella ja kiljua tuskasta kun silvon veitsellä hänen peniksensä veriseksi mössöksi.

Silti koen, ettei edes hitain ja tuskallisin kiduttaminen voisi hyvittää edes pientä osaa siitä, mitä olen hänen välinpitämättömyytensä takia joutunut kärsimään. Vieläkin erilaisissa asiayhteyksissä esiintyvä itseäni vahingoittava käytös on varsin suoraa seurausta yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneista asioista. Puran pahaa oloani itselleni rakkaisiin ja läheisiin ihmisiin pystymättä aina pysähtymään ja miettimään, mistä paha oloni kumpuaa.

Koettelen lähipiiriäni syytämällä heidän niskaansa aiheettomia syytöksiä sillä pelkään, että hekin kääntävät minulle selkänsä ja jättävät minut yksin. Käyttäytymiseni on huomattavan raskasta ja sietämätöntä niille, joiden kohdalle se kulloinkin sattuu osumaan. Esimerkiksi oman isäni kohdalla tämä on johtanut välirikkoon lähetettyäni hänelle kirjeen, jossa hyökkäävään ja vihaiseen sävyyn kerroin mielipiteitäni vanhempieni kasvatusmetodeista.

Eniten kyseisestä käytöksestä kärsin kuitenkin minä itse, sillä koen lopulta aina syyllisyyttä ja huonommuutta purettuani omia ongelmiani ja pelkojani läheisiini.

Sama itsetuhoisuus näkyy myös halussani tehdä itseni nöyryyttävää taidetta, jossa asetan itseni muiden alapuolella olevaksi seksiobjektiksi. Muutamaan otteeseen esiinnyin pienilevikkisessä pornolehdessä, jossa julkaistuissa kuvissa poseerasin muun muassa genitaalialueet täyteen injektioneuloja pisteltyinä ja nänni naulattuna lautaan.

Aikaisemmin olen kontrolloinut itseäni oksentamalla kaiken syömäni ruuan ja paastoamalla joskus pitkiäkin aikoja. Lopetettuani käsivarsieni viiltelyn palasin aina välillä kivunkokemusten pariin vähemmän jälkiä jättävällä tavalla. Seksin harrastamisen jälkeen saatoin pistellä injektioneuloja rintoihini, tai saatoin pyytää kumppaniani lyömään itseäni kasvoihin.

Joskus valitsin yhden yön kumppaneikseni miehiä, jotka suhtautuivat minuun alentavasti ja toisinaan suostuin heidän nöyryyttäviin kehotuksiinsa esimerkiksi pukeutumalla johonkin tiettyyn asuun. Jokapäiväisessä elämässä nöyryyttämisen ja alentamisen tarve näkyy selkeästi myös tavassani puhua itsestäni. Pidän vartaloani usein läskinä ja rumana, sekä käytän itsestäni alentavia ja huorittelevia nimityksiä.

Pyrkimykseni enoni käyttäytymisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen siinä valossa, että hän on mahdollisesti itsekin ollut oman isänsä suunnalta kohdistuvan insestin uhri, viittaavat myös siihen suuntaan, että en arvosta itseäni niin paljoa, että kykenisin näkemään itseäni täysin syyttömänä tapahtuneeseen. Kiellän itseltäni oikeuteni uhrin asemaan syyttömänä ja pyrin kantamaan yksin vastuun itseeni kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sillä olen ehdollistunut jo niin kauan ajatukseen, että en ansaitse parempaa.

Läpi koko edellä kertomani ajanjakson piirsin aktiivisesti sarjakuvia ja välillä käsittelin niissä myös lapsuuttani ja hyväksikäyttöä.

Joitain muutaman sivun novelleja julkaisin internetissä vuosina — ja sain paljon järkyttynyttä ja paheksuvaa kritiikkiä aihevalinnoistani. Eräässä viidentoista sivun novellissa käsittelin ylhäisöperheen sisällä tapahtuvaa sadomasokistista insestitapausta. Halusin kyseenalaistaa heteronormatiivisen ydinperheen pyhää asemaa puhtoisen hyvyyden tyyssijana. Suurimmaksi osaksi kuitenkin piirsin seksifantasioitani sarjakuvien muotoon. Useimmiten fantasioilleni pohjautuvissa sarjakuvanovelleissa kuvaan itseni rituaalisen joukkoraiskauksen uhriksi tai osallisena orgioihin.

Koen myös sarjakuvien piirtämisen kautta pystyväni hetkeksi pakenemaan todellisuutta ja myös jäsentämään asioita päässäni ottamalla niihin etäisyyttä kuvaksi piirtämisen kautta. Aiempi psykologini totesikin, että taiteellisella ulosannillani on todennäköisesti ollut ratkaiseva osuutensa siihen, etten todella huonoina kausinani ole ajautunut tekemään loppuelämäni kannalta tuhoisia ratkaisuja.

Vuoden jälkeen olen vähitellen siirtynyt kokonaan itse omien tarinoideni päähenkilöksi, Judge Dredd -tyylisten maailmanpelastajamachojen ja fiktiivisten naissankarittarien sijaan. Tyyliini niin tarinankertojana kuin piirtäjänäkin ovat vahvasti vaikuttaneet: Olen ahminut intohimoisesti sci-fi-, fantasia-, kauhu- ja kaunokirjallisuutta siitä lähtien, kun opin lukemaan. Myös kirjallisuuden tarjoama vaihtoehtoinen todellisuus on helpottanut nuoruuden vaikeiden aikojen yli selviämisessä, ja tarjonnut uusia kiehtovia visioita sarjakuviin ja maalauksiin.

Lapsena inhosin ihmisten piirtämistä ja vasta teini-iässä aloin piirtää sarjakuviini muutakin kuin eläinpäisiä figuureja ja kasvoiltaan epäinhimillisiä hahmoja. Gigerin luomien alien -hahmojen ihailun myötä piirrokseni olivat hyvin pitkälti liskonpäisiä lihaksikkaita miehiä ja naisia.

Enki Bilalin Jumalaton näytelmä -sarjakuvan vaikutuksesta myös omissa piirroksissani alkoi esiintyä Anubista, Horusta ja Bastia muistuttavia hahmoja.

Sarjakuvista periytyy omaleimainen tapani käsitellä ihmisfiguuria varsin tyylitellysti. Itse pidin pitkään tyyliäni piirtää realistisena, sillä sarjakuvien ilmaisukieli oli vaikuttanut niin pitkään ja vahvasti tapaani kuvata asioita.

Lassheikin myötävaikutuksella kiinnostuin myös yhä enemmän anatomiasta, sillä sarjakuvissa joutuu piirtämään lähes joka ruutuun käsiä, kasvoja ja vartaloita eri asennoissa.

Yksinkertaisesti nopein tapa työskennellä on piirtää mielikuviensa pohjalta sen sijaan, että turvautuisi valmiisiin malleihin jokaisen ruudun ja asennon kohdalla. Lähes koko siihenastisen elämäni läpi kestänyt kiinteä suhde sarjakuviin näkyi vahvasti tyylissäni tehdä maalauksia ja piirtää. Aloittaessani Lahden Kansanopiston kuvataidelinjan vuonna en ollut maalannut muutamia yläasteaikaisia öljyväritöitä lukuun ottamatta lainkaan öljy-, akryyli- tai temperamaaleilla.

Akvarellit olivat olleet suunnilleen ainut kosketuspintani väreillä työskentelyyn, mustavalkoisten sarjakuvien piirtämisen ollessa ensisijainen mielenkiinnon kohteeni.

Kokeillessani väreillä työskentelyä ensimmäisiä kertoja kankaalle ja kovalevypohjalle, olin hämmästynyt värivalintojeni voimakkuudesta ja räikeydestä. Hillityn tummanpuhuvien ja synkkien värien sijaan maalasin elävänmallin kurssilla valokohdat kirkkaan oranssilla ja varjot sinivioletilla.

Toki olin akvarelleissani käyttänyt lähes poikkeuksetta  voimakkaita vastavärikontrasteja, mutta yllätin itseni vahvojen värien suosijana myös suuremmissa maalauksissa. Olin kuvitellut synkän ihmiskäsitykseni automaattisesti toistuvan töissäni synkkänä väriskaalana. Innostuin värien tarjoamista mahdollisuuksista ja sarjakuvapiirtäjän identiteetin rinnalle alkoi kasvaa käsitys itsestäni myös maalarina.

Kansanopiston kuvataidelinjan myötä pääsin jälleen työstämään myös Lasten ja nuorten kuvataidekoulun ajoilta tuttua keramiikkaa. Kolmiulotteisten asioiden hahmottaminen tuntui luontevalta myös kipsin ja saven muodossa vaikka pääsääntöisesti olin muokannut kankaasta monimutkaisia ja teatraalisia asuja. Omalta osaltaan taiteeseeni on vaikuttanut myös koko sukuni asettamat suuret odotukset lahjakkuuttani kohtaan.

Osoittaessani taiteellisia taipumuksia jo siitä lähtien kun kynä alkoi pysyä kädessäni, alkoivat vanhempani, mummoni ja vaarini ylistää tekemiäni töherryksiä. Koska perheemme esikoisena täytin taiteellisesti lahjakkaan lapsen lokeron, piti kahdelle nuoremmalla sisarukselleni keksiä omat karsinansa.

Erillisten lokeroiden asettamissa puitteissa meitä voitiin kehua ilman, että sukulaisten tarvitsi kokea syyllisyyttä ylenpalttisen huomion osoittamisesta ainoastaan yhtä lasta kohtaan.

Keskimmäinen lapsi sisarusparvessamme sai sosiaalisen ja ulospäin suuntautuneen leiman ja nuorimmainen lokeroitiin avuttomaksi reppanaksi hitaan puheenkehityksensä takia. Äidin puolella suvusta isoisäni oli taidemaalari, joka tosin laittoi pensselit naulaan kokiessaan, ettei pystynyt kehittymään maalaamisessa.

Hän oli itseoppinut maalari ja olisi ilmeisesti kaivannut taiteellista opetusta kehittyäkseen. Äidin isä on myös jonkinnäköinen itetaiteilija ja kehittelee erilaisia projekteja vanhaan navettaan rakennetussa verstaassaan. Isäni puolelta taas isoäitini oli lahjakas käsityöihminen ja mummoni kartanpiirtäjä.

Isäni vanhemmat omistavat myös pienen taidekokoelman ja seuraavat kohtalaisella kiinnostuksella maailman taiteen tapahtumia. Isäni äidinpuolen suku on myös ollut parempaa keskiluokkaa ja rikkaampaa porvaristoa. Kyseisten yhteiskuntaluokkien parissa taide on ollut myös huomattavasti arvostetumpaa kuin työläisten parissa, joten vanhemmilleni syntynyt lahjakas tyttölapsi on aiheuttanut enemmän odotuksia kuin suvussa, jossa taiteen arvostus olisi ollut vähäisempää.

En missään vaiheessa pettänyt näitä sukuni itselleni asettamia odotuksia, vaan kiinnostukseni piirtämistä kohtaan kasvoi samaa tahtia kuin taitoni. Lahjakkaat siskoni jäivät auttamattomasti varjooni, vaikka heitä toki myös kannustettiin piirtämiseen ja maalaamiseen. Perheen taiteilijan titteli pysyi silti vakaasti minulla ja sitä pönkitettiin jopa sisarusteni kustannuksella, epäsuoran väheksynnän ja erilaisten lahjojen muodossa.

Perheessämme toisteltiin usein sitä, kuinka Katariina on se rauhallinen lapsi ja taiteilija, Laura sosiaalinen hyppelihiiri ja Noora oli vain meidän kahden vanhemman lapsen välimuoto, hieman syrjäänvetäytyvä reppana. Sisarusparvemme keskimmäinen, Laura, rupesi vasta Taideteolliseen korkeakouluun päästessään uskomaan todella omiin lahjoihinsa ja kykyynsä menestyä käsityöläisenä ja taiteilijana. Sitä ennen Laura oli usein verrannut omia töitään minun tuotantooni ja kokenut olevansa huonompi.

Sama pätee myös nuorimpaan sisarukseemme, Nooraan, joka mallipuuseppälinjalla opiskellessaan osoitti olevansa luokkansa lahjakkaimpia, mutta jäi vaille ansaitsemaansa kannustusta sukumme taholta. Epäilen, että isovanhemmilleni ja vanhemmilleni on ollut liian vaikeaa irrottautua kauan jatkuneesta lokeroinnista, jota he ovat minun ja siskojeni suhteen harjoittaneet, vaikka ovatkin nähneet lasten kasvavan ja osoittavan kykyjä myös määritelmien sallimien puitteiden ulkopuolella.

Olen siis saanut kehuja ja kannustusta taiteellisista lahjoistani, mutten juurikaan siitä, millainen olen ihmisenä ja persoonana. Vanhempani määrittelivät luonteeni rauhalliseksi ja hiljaiseksi, sillä piirsin paljon omissa oloissani enkä paikoillani istuessani paljoa meteliä pitänyt. Itselleni onkin ollut järkyttävää havaita oman persoonani ailahtelevuus ja tunneskaalan heittelehtiminen maanisesta riemusta ja egoistisesta esiintymishalusta aina syvään masennukseen ja eristäytymisen tarpeeseen saakka.

Se kuva, mikä minulle on itsestäni lapsuudessa rakennettu, poikkeaa monella oleellisella tavalla siitä, miten itseni koen aikuisena. Vanhempieni rakentama kuva vahvasta, itsenäisestä selviäjästä, joka tulee toimeen omillaan, poikkeaa oleellisesti siitä kuvasta, jonka olen itsestäni joutunut terapian myötä muodostamaan.

Lyhyen ajan sisällä olen oppinut, että voin tarvittaessa pyytää apua ystäviltäni sen sijaan, että minun tarvitsisi yrittää ratkaista ongelmani yksin. Vaikenemisen ja asioiden omana tietonani pitämisen tilalle on tullut avoimuus ja halu tiiviin yhteisön luomiseen.

Vaikenemisen kulttuuri perheessäni on yksi niistä syistä, jotka mahdollistivat sen, että enoni saattoi käyttää minua seksuaalisesti hyväkseen ilman, että kukaan puuttui asiaan. Vanhempieni keskittyessä positiivisen palautteen antamiseen taiteellisesta lahjakkuudestani he samalla laiminlöivät tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen omana itsenäni. Todennäköisesti rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeni kärjistyivät enoni osoittaessa huomiotaan seksuaalisuuttani ja viehätysvoimaani kohtaan.

Olin epävarmuudessani suorastaan potentiaalinen uhri enoni pedofiilisille taipumuksille. Mainitsin jo aikaisemmin, että ennen Kansanopiston kuvataidelinjalle lähtemistä olin nähnyt itseni enemmänkin käsityöläisenä: Luulen taideuraa koskevien negatiivisten tunteideni olevan paljolti sen seurausta, että halusin kapinoida sitä lokeroa vastaan, mihin minua oli lapsesta asti työnnetty.

Taidekouluun hakeminen ja pääseminen olivat siis täyttymys suvun toiveille ja odotuksille, mutta itse koin sen ristiriitaisesti, sekä luovuttamisena ja alistumisena, mutta myös rohkeutena yrittää elää sillä, mitä eniten rakastan. Ensimmäinen vuoteni Lahden Taideinstituutissa pisti minut rinnatusten oman tasoisteni, lahjakkaiden ihmisten kanssa. Sitä ennen olin aina poikkeuksetta ollut luokkani tai ryhmäni paras piirtäjä. Asetelma ajoi minut riittämättömyyden tunteisiin ja epäilyksiin omasta lahjakkuudestani, sillä identiteettini perustui hyväksynnän hakemiseen taiteellisen lahjakkuuteni kautta sen sijaan, että olisin tottunut saamaan hyväksyntää persoonallani.

Vanhempani ylläpitivät yhä silloin vahvasti käsitystä siitä, kuinka minä olin sisarusparvestamme taiteilija. Kun en enää ollut selkeästi paras ja lahjakkain piirtäjä, ajauduin kriisiin, joka pakotti minut psykologin avustuksella tulemaan tietoiseksi tästä perheessämme tiukasti istuneesta lokeroinnista. Vanhempiemme suhteen tilanne on pikkuhiljaa korjautunut kun olen keskusteluissamme tuonut selkeästi esiin heidän harjoittamansa luokittelun.

Isovanhempieni suhteen asetelma on edelleen sama kuin lapsuudessamme. Tosin äidin äitiini olen katkaissut välini kokonaan hänen täydellisen yhteistyökyvyttömyytensä takia. Mummoni ei suostu vieläkään myöntämään sitä, että hän olisi kohdellut äitiäni huonosti, saatikka omaa alkoholismiaan. Ensimmäisenä vuonna Taideinstituutissa pakenin tatuointitöideni pariin enkä juuri koskaan viettänyt koululla enempää aikaa kuin mitä kurssien suorittaminen välttämättä vaati.

Vasta toisella vuosikurssilla aloin nauttia enemmän vapaammasta ja oman itseni kehittämiseen tähtäävästä opiskelusta taiteen parissa. Toisen Taideinstituutin oppivuoteni aikana läpikävin myös raskaimman osuuden henkisestä paranemisestani, aloin päästä hajulle omasta taiteellisesta tyylistäni ja pyrkimyksistäni, sekä hylkäsin vähitellen minä vastaan muu maailma -ajattelutavan.

Vuosina — olen piirtänyt kymmeniä 2—55 sivuista sarjakuvaa, joista ennen piirretyt ovat tämän tutkimuksen kannalta vähemmän mielenkiintoisia. Käytän niitä lähinnä vain vertailupohjana hyväksikäytön jälkeiselle tuotannolleni. Lapsenomainen naiivius päähenkilöiden reaktioiden kuvaamisessa säilyy paljon pidemmälle kuin ensitapaamisen jälkeen ladeltavat rakkauden tunnustukset ja heteronormatiiviset asetelmat. Kuusitoista kesäisenä piirtämässäni Pelastaja Black -jatko-osassa on ensimmäinen suora viittaus seksiin, päähenkilön saadessa nuotiolla tanssineelta isorintaiselta naiselta kutsun tulla viettämään yötä majaansa.

Tätä ennen Black on katsellut kun hänen miespuolinen toverinsa pää katkaistaan rituaalisesti kirveellä naisen toimiessa pyövelinä. Ensimmäisen kerran varsinaisen seksiaktin olen piirtänyt vuosien — taitteessa valmistuneessa tarinassa, jossa naissankaritar pelastaa vangitun Predator-uroksen ja harrastaa seksiä tämän kanssa uima-altaan reunalla.

Seksin jälkeen nainen muuttuu itsekin puoliksi avaruushirviöksi. Neljätoistavuotiaana piirsin miehen ja naisen välisen seksikohtauksen kuvauksen myös Seireenin laulu -nimisessä novellissa, jossa kohtaus päättyy siihen, että nainen on muuttunut luolassa munivaksi valtavaksi Alien-emoksi ja tappaa parittelukumppaninsa.

Ensimmäinen naisten välisestä rakkaudesta kertova sarjakuvani on vuodelta —, ja siitä eteenpäin tarinoissani esiintyy varsin usein homoseksuaaleja pääosissa. Muistan tuolloin valinneeni homoseksuaalisia teemoja tarinoihini silkasta provosoinnin ilosta, tai ainakin niin perustelin valinnat itselleni. Myös vallankäyttö ja manipulointi nousevat vuonna sarjakuviini vahvaksi taustateemaksi, vaikka en silloin tietoisesti tuonut niitä esiin.

Vuosina — piirtämässäni seitsemän sivuisessa Make love not war -novellissa kuvaan itseni jonkinnäköiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvaksi naissoturiksi tai amatsoniksi ja osallistun syksyisessä metsässä käytävään taisteluun Taru sormusten herrasta -lainattuja Uruk-Hai -tyylisiä sotureita vastaan.

Vastaani asettuu vain pieneen lannevaatteeseen ja miekkaan sonnustautunut atleettinen demonisoturi ja taistelun sijaan harrastamme villiä seksiä taistelutantereen ruumiiden seassa. Miespuolisen kumppanini olen esittänyt hyvin pitkälti objektisoiden ja tilanteen kontrolli on kokoajan selkeästi tarinan sankarittarella, eli minulla. Kuvaan itseni lihaksikkaana ja atleettisena ja seksikumppanilleni olen piirtänyt nänni- ja penislävistyksen.

Vartaloiden kuvaus on ihannoivaa ja todellisuuden rujoudesta vieraannutettua. Seksi kuvataan suorituksenomaisena, vaikka esileikkien kuvaamiseen ennen varsinaista penetraatiota on käytetty useampi ruutu. Tarina on selkeästi etäännytetty henkilökohtaisista tunteistani, peloistani ja toiveistani, ja noudattaa hyvin pitkälle pornokuvastosta tuttua kaavaa.

Novelli kertoo enemmän siitä, mitä tuolloin pidin normaalina seksin suhteen, vaikka novelli pyrkii samalla olemaan myös kannanotto rauhanomaisemman kanssakäymisen puolesta.

Edellä mainitun jälkeen — valmistuneessa nelisivuisessa sarjakuvassa pohdin omaa suhdettani ja kokemuksiani maailmasta huomattavasti omakohtaisemmin, edellisen etäännytetyn ihannekuvauksen sijaan. Aloitan novellin piirtämällä itseäni piirtämässä sarjakuvaa ja kuvailen todellisuutta saippuakuplaksi, jonka tahmeaa kalvoa en saa rikottua.

Kuplan puhkaisemisen myötä löydän elämääni uuden tason kivun ja aggression kautta. Lävistytän nännini ja otan tatuoinnin selkääni, sekä viiltelen käsivarteni ylistäen niistä aiheutuvan fyysisen tuskan taivaallisuutta. Seuraavalla sivulla ratsastan miehen päällä saaden orgasmin samalla kun viillän partnerini kurkun auki. Runsaasti ryöppyävä veri roiskuu rinnoilleni ja pääni kallistuu nautinnosta taakse. Lopussa kuitenkin korotan luomisen ja inspiraation kaikkea edellä mainittua suuremmaksi mielihyvän tuottajaksi.

Omistaudun taiteelle ja suljen vaikeat ja kipeät tunteeni itseni ulkopuolelle kykenemättömänä käsittelemään niiden aiheuttajaa. Jälleen kerran jätän määrittelemättä pahan olon tuottajan ja alkulähteen kaikkeen itsetuhoiseen toimintaan. Kerta toisensa jälkeen se esiintyy sarjakuvissani ja piirroksissani kyseenalaistamattomana ja määrittelemättömänä tosiasiana, joka kyllä laittaa minut piirtämään, mutta kalvava syyllisyys estää kaivelemasta tuskallisia muistoja niiden alkulähteen selvittämiseksi.

Työskentelytapani sarjakuvien rakentamisen suhteen on alusta asti ollut hyvin vapaa ja vain harvoihin tarinoihin olen laatinut käsikirjoituksen ennalta valmiiksi.

Yleensä olen piirtänyt tarinoita useampia kuukausia putkeen ja juonen kulkuun ovat vaikuttaneet tunteeni ja elämäntilanteeni. Lähes jokaisen novellini kohdalla olen tarinan päättämisen lähestyessä käynyt sisäistä kamppailua siitä, millaisen lopun tarinalle laadin ja miten se vaikuttaa lopputulokseen.

Juonen loppuun saakka auki jättäminen näkyy monesti myös hajanaisuutena kertomuksessa, sillä pääasiallinen kiinnostukseni on aina ollut visuaalisuudessa tarinan kustannuksella. Monesti olen päätynyt hyvinkin dramaattisiin lopetuksiin, kuten päähenkilöiden itsemurhaan.

Valitsin esimerkiksi vuonna toteuttamani nimeämättömän vampyyrielementtejä sisältävän novellin, sillä tarinan piirtäminen sijoittuu yläasteen lopettamiseen ja varsin angstiseen kauteen elämässäni. Äitini ilmaisi tuolloin hyvin selvästi, että ellen hyväksy hänen uutta miestään, niin saisin muuttaa isäni luokse. Olin tuolloin omaksunut hyvin satanistisia elämänarvoja ja halusin kokea yhteenkuuluvuutta muiden death metal -musiikkia kuuntelevien ja Saatanaa palvovien nuorten kanssa.

Tuolloin tapailin myös parhaimmillani kolmea rakastajaani saman viikon aikana ja olin saavutuksestani hyvinkin ylpeä. Tuohon aikaan pidin myös listaa seksikumppaneistani, sillä rakastajieni määrä korreloi suoraan itsetuntooni haluttavana objektina.

Käytin itse samankaltaisia vaatteita kuin sarjakuvani päähenkilöt, eli mustia, hyvin paljastavia ja samalla jopa androgyynisiä. Sielun sijasta Saatana vaatii palkkioksi pimeyden voimistaan kykyni rakastaa ja laitan nimeni hänen tarjoamaansa paperiin. Muutun vampyyriksi, pimeydessä viihtyväksi verta juovaksi olennoksi. Tämän jälkeen harrastan sadomasokistista seksiä tyttöystäväni kanssa ja puremalla häntä kaulaan muutan hänetkin paholaisen kätyriksi.

Harmi vain, ettei rakastettuni arvosta yksipuolista päätöksentekoani hänen elämästään, vaan jättää minut. Loppu kuvaa väkivaltaisia elämänarvojani ja tappamisesta saamaani nautintoa, jotka eivät kuitenkaan riitä täyttämään sisälläni olevaa tyhjyyttä.

Tavatessani rakastettuni jälleen viiden vuoden kuluttua teemme itsemurhan hyppäämällä katolta toistemme syleilyyn kietoutuneena. Nimettömässä novellissa on vahvasti esillä halu päästä lopullisesti eroon vaikeasti käsiteltävästä osasta itseäni: Lopun ajatuskuplassa rinnastan elämän mielekkyyden ja rakkauden toisiinsa, kun vastaavasti koen oman elämäni edustavan vain vihaa, tyhjyyttä ja hulluutta.

Ratkaisu ilman rakkautta ja positiivisia tunteita elettävään elämään näyttäytyy kaiken kivun ja kärsimyksen lopettamisen muodossa, kuolemana. Sarjakuvassani esitän itseni yli-inhimillisenä vampyyrina, joka on oman heikkouteni, yksinäisyyteni ja hyväksynnän kaipuun yläpuolella.

Romantisoin itsemurhan voimakkaasti ja teko näyttäytyy ainoastaan ihailtavana, esteettisenä ja luontevana ratkaisuna ongelmiin. Sarjakuvassa ei lainkaan käsitellä sitä, mikä on aiheuttanut niin suurta tuskaa, että halusin tappaa kykyni tuntemiseen. Henkisestä kärsimyksestä pyritään eroon pakenemalla, joko tunteiden kieltämiseen tai kuolemaan. Muuten kohtaus noudattaa hyvin vahvasti pornoelokuvien luomaa mielikuvaa lesbojen välisestä seksiaktista.

Seksuaalista mielihyvää osoitetaan ilmeettömän mekaanisesti. Suorittaminen ja poseeraaminen ovat keskeisempiä kuin rakkauden ilmaiseminen ja mielihyvä.

Itseni olen sarjakuvaan piirtänyt aikamme kauneusihanteeseen mukautettuna, isompirintaisena kuin olenkaan ja naisellisen sopusuhtaisena. Vyötärölle ei edes kiertyneemmissä asennoissa muodostu yhtä ainutta ihopoimua ja fiktiivinen rakastettuni on lähes täydellinen silikoniblondi. Hänen älyllisiin ominaisuuksiinsa tosin viitataan kirjalla, jota hän on lukemassa sängyssä ennen seksin harrastamista. Kyseisen sarjakuvan piirtämisen aikoihin opiskelin viimeistä vuotta Hollolan käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa vaatetusartesaaniksi, jolloin asuin isäni luona maaseudulla Hollolassa, Hatsina -nimisessä kylässä.

Vietin elämässäni rauhallisempaa suvantovaihetta ja olin painanut suurimman osan epämiellyttävistä muistoista taka-alalle. Pidin jatkuvaa masennusta ja itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi kokemista jokseenkin normaalina. En mieltänyt neitsyyteni menettämistä omalle enolleni seksuaalisena hyväksikäyttönä ja vielä vähemmän tiedostin henkisen pahoinvointini ja kyseisen tapahtuman välistä yhteyttä. Samoihin aikoihin erosin kaksi vuotta kestäneestä, ensimmäisestä vakavammasta seurustelusuhteestani ja hankin itselleni uusia, lähinnä miespuolisia seksikumppaneita internetin kautta.

Toteutin samoihin aikoihin myös pitkäaikaisen haaveeni tatuoinnista koko selän kokoisen tribaalikuvion muodossa. Elokuvateattereissa oli saanut ensi-iltansa elokuvaversio Taru sormusten herrasta -kirjasta ja ohjaaja Peter Jacksonin näkemys Uruk-Hai sotureista innoitti minut lukuisiin hekumallisiin seksifantasioihin, joissa toinen toistaan isomunaisempi ja kovaotteisempi örkki raiskasi minut vuoron perään.

Hekumoin fantasiallani sen verran pitkään, että päätin piirtää siitä myös sarjakuvan. Novellin aloituksessa ei turhaa viivytellä ennen itse aktiin pääsemistä.

Minut valmistellaan seremoniaa varten käskemällä riisumaan vaatteeni ja pukeutumaan hupulliseen viittaan. Miessaattajani muuttuessa yllättäen epäinhimilliseksi demoniksi alan vastustella, mutta minut raahataan väkisin suureen saliin, jossa loput 29 maskuliinisuutta tihkuvaa örkkimiestä odottavat.

Käteni sidotaan ja viittani riisutaan ennen kuin minut asetetaan kiviselle alttarille selälleni, reidet levällään. Saattajademoni kynsii vatsaani verisiä naarmuja ja ottaa minut ensimmäisenä muiden katsellessa vierestä.

Tämän jälkeen muut demonit työntyvät suuhun, vaginaan ja anukseeni yksi tai useampi kerrallaan. Saadessani orgasmin kahden miehen penetroidessa minua yhtä aikaa, lyö ensimmäinen demoni minua kasvoihin ja kieltää nauttimasta toimituksesta.

Menetän tajuntani ja kun taas herään, makaan lattialla ja kolme miestä kusee päälleni. Sarjakuvassa esitän itseni ensimmäistä kertaa tatuoituna ja lävistettynä, ja hieman aiempien novellieni sankarittaria lihaksikkaampana, vaikkakin täysin alistetun uhrin asemassa olevana.

Ruoskimisen ja raiskauksen kuvaaminen on jälleen kerran etäännytettyä ja estetisoitua, miesten ollessa täydellisen atleettisia, isomunaisia ja kohtalaisen hellävaraisia otteissaan tilanteen huomioon ottaen.

Oikeastaan vasta viimeisen sivun kohtauksessa, jossa miehet kusevat päälleni, etäännyttäminen hieman katoaa ja lattialla makaavan, avuttoman naisen kokee muunakin kuin himoittavana objektina, joka on leikissä mukana. Kysymykseen, miksi etenkin naisilla on niin paljon väkivaltaisia seksuaalifantasioita, ei ole yhdenmukaista vastausta, mutta Maj Britt Bergström Walanin ja Malena Ivarssonin naisten seksifantasioita laajasti kartoittaneessa tutkimuksessa Kielletyt haaveet esitetään selityksiksi mm.

Yhdeksi syyksi etenkin naisten väkivaltaisille seksifantasioille epäillään seksuaalista turhautumista, mutta seksifantasioissa voi olla myös kysymys siitä, että kuvitellessaan itsensä väkivaltaisten tekojen kohteeksi henkilö mahdollisesti haluaisikin itse pakottaa toisen osapuolen seksiin. Kyseinen siirtymänä tunnettu ilmiö on tuttu myös unien tulkinnasta.

Kohteen vaihtaminen toisesta itseensä on näennäinen temppu, jolla fantasian väkivaltaisuus tehdään hyväksyttävämmäksi. Kohteen joustava vaihtaminen tulee esiin myös siinä, että osa naisista vaihtaa fantasioissaan sujuvasti sukupuolta, ja kuvittelee itsensä naisen väkisin ottavaksi mieheksi.

Ajatusten ja fantasioiden väkivaltaisuus aiheuttaa monesti myös syyllisyyttä, sillä useimmat naiset ovat yllättyneitä oman alitajuntansa epätasa-arvoisista mies-nais asetelmista.

Väkisinmakaamisen kuvittelu voi olla myös eräs tapa käsitellä naiseen jo pienenä istutettua seksuaalikielteisyyttä ja välttää syyllisyydentunteet. Tullessaan pakotetuksi seksiin fantasioissaan ei kuvittelija koe samalla tavalla olevansa vastuussa omista vieteistään, kuin jos fantisoisi olevansa vapaaehtoisesti mukana aktissa.

Halua alistua seksifantasioissa esitetään myös haluna taantua lapsen tasolle ja antaa valta itsestä partnerille. Myös lapsena tai nuoruudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö tai raiskaus voi toistua mielikuvissa. Fantasia voi olla myös pelkojen käsittelyä. Monet väkivaltafantasiat perustuvat myös todellisiin lapsuusajan kokemuksiin, sivusta nähdyn raiskauksen tai seksuaalisen riiston kohteeksi joutuneitten naisten kohdalla.

Kun aikuinen nainen haaveilee, että mies käskee hänen maata hiljaa paikoillaan, tekee hän miehestä samalla isähahmon. Fantasia voi näin ollen olla yritys korjata sitä, missä on ollut mukana toistamalla sanat ja tilanteet. Fantasiassa voidaan erotisoida pelätyt asiat, sillä pelko kiihottaa halua ja orgasmin avulla jännitys saadaan laukeamaan. Usein todellisuudessa koettu raiskaus johtaa siihen, että uhri alkaa inhota ruumistaan ja seksuaalisuuttaan ja voi lopettaa fantisoinnin kokonaan.

Toisaalta fantasioita voidaan käyttää myös seksuaalisesta väkivallasta johtuvan vihan ja avuttomuudentunteiden purkamiseen. Kielletyt haaveet -kirjassa korostetaan, että kaikki väkivaltafantasiat kuitenkin perustuvat siihen, että nainen itse asettaa itsensä alttiiksi lavastamalla tilanteen mielessään ja on näin ollen vapaa koska tahansa lopettamaan fantasian. Nainen tietää, etteivät asiat tapahdu hänelle oikeasti, vaan hän on tilanteen herra.

Se joka oma-aloitteisesti haaveilee alistamisestaan, ei ole enää alistettu. Kielletyt haaveet -kirjan kirjoittaneet psykologit esittävät myös ajatuksen, että väkivaltaisissa seksifantasioissa on mahdollisesti kysymys samanlaisesta tavasta esittää asiat kuin taiteessa, kärjistäen ja arjesta irrottaen mahdollisimman suuren tunnelatauksen tavoittelemiseksi.

Harvempi nainen oikeasti haluaa tulla raiskatuksi, mutta merkittävällä osalla on väkivaltaisia fantasioita, joissa heidät pakotetaan seksiin, joko yhden tai useamman raiskaajan toimesta. Harvemmin fantasioissa naista pahoinpidellään psyykkisesti haukkumalla häntä tyhmäksi, mahdottoman laiskaksi tai lahjattomaksi, vaan kyse on useimmiten fyysisen ylivallan edessä alistetuksi tulemisesta. Nykyseksologian käsityksen mukaan seksifantasiat ovat hyvin tärkeä osa kiihottumista masturboidessa ja monesti myös yhdynnän aikana.

Fantasioiden toteuttaminen tosielämässä kuitenkin tyrmätään kirjassa, sillä mielikuva ei ole koskaan sama kuin todellisuus ja käytännössä toteutettaessa fantasia latistuu lähes poikkeuksetta. Omissa fantasioissani haluan usein myös itseäni nöyryytettävän ja häpäistävän julkisesti.

Suunnittelen usein tekeväni performansseja, joissa minua naidaan tai päälleni kustaan yleisön edessä. Toisaalta taas hekumoin ajatuksilla performansseista, joissa pahoinpitelen miehiä ja nussin heitä anukseen strap-on dildolla taiteen nimissä. Tiedostan, että tämänkaltaiset itseni häpäisyyn ja nöyryyttämiseen tähtäävät tarpeet eivät toteutettuina palvelisi henkistä hyvinvointiani kaikesta houkuttelevuudestaan huolimatta. Koen niiden olevan enemmänkin kyse samanlaisesta itseni satuttamisen tarpeesta, kuin viilteleminen ja prostituutio.

En ole koskaan halunnut katsella itseäni peilistä samalla kun harrastan seksiä, sillä näen vain oman kehoni epätäydellisyyden ja tilanteen groteskin irvokkuuden. Seksiin liittyy omalla kohdallani hyvin vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita, mutta koen myös mielenkiintoa seksin ja väkivallan yhdistämistä kohtaan. Erityisen kiihottavia ja usein toistuvia ovat näyt itsestäni puremassa poikki seisovaa fallosta tai viiltämässä miehen kurkkua auki samalla kun saavutan orgasmin uhrini päällä ratsastaen.

Mielessäni avautuu kiehtovana näky lapsen raiskaamisesta ja siitä kuinka aivan liian iso kyrpä repii ahtaan reiän itselleen sopivaksi. Väkivaltainen penetraatio maskuliinisen vallan allegoriana ja raiskaus alemman arvon osoittamisen keinona ovat minulle luontevana näyttäytyvää vallankäytön kuvastoa.

Alastomaksi riisuminen ja suolien ulos repiminen, sekä avattu, paljas rintaontelo tyhjennettynä sisälmyksistä ja tunteista näyttäytyvät kokemieni tunteiden visuaalisina vastineina. Joka kerta lukiessani roskajournalismiksi lueteltavaa painotuotetta olen pettynyt kun en saa lukea yksityiskohtaisia kuvauksia siitä, kuinka isä ampui itsensä ja ennen sitä raiskasi lapsensa niin, että aivon kappaleet levisivät pitkin lasten ruumiita.

Koen kutkuttavaa halua lukea tarkkoja kuvauksia siitä, kuinka lasten suolet olivat valuneet ulos onteloistaan ja nesteet imeytyneet lakanoihin. Siitä kuinka pikkuhousut jaloista revittyinä lapsukaiset makasivat kerrosvuoteillaan reidet auki retkottaen, isänsä spermat kuivuneina karvattomille häpykummuilleen ja peräsuolet revenneinä ja puoleksi ulos pullahtaneina väkivaltaisen sisään työntymisen seurauksena. Kuvittelen, että suunnilleen jokainen ihminen maan päällä kokee samanlaista mielenkiintoa sosiaalipornon inhorealismia kohtaan, mutta ehkä halu yleistää oma tirkistelyntarpeeni on enemmänkin yritys vapautua väkivaltaisten mielikuvien synnyttämästä syyllisyydestä.

Vanhempani ovat usein korostaneet sitä kuinka avomielisiä ja liberaaleja he ovat, mutta käytännön tasolla esimerkiksi seksistä ei ole koskaan puhuttu kotona. Käsitykseni siitä, miten naisen tulee käyttäytyä sukupuolisessa kanssakäymisessä, oli jo valmiiksi vahvasti värittynyttä.

Eikä asiaa yhtään auttanut se, että enoni päätti ottaa seksuaalisen valistamiseni ja opettamiseni asiakseen. Olen murrosiästä lähtien ollut hyvin tietoinen omasta kehostani ja naiseudestani. Muistan masturboineeni ensimmäisiä kertoja jo 5—6 vuoden iässä ja kokeneeni kiinnostusta seksiä ja seksuaalisuutta kohtaan jo ala-asteella.

Ensimmäinen kohtaamiseni eroottisen materiaalin kanssa lienee tapahtunut kuusivuotiaana. Vanhempani katsoessa illalla televisiota, esitettiin jonkinnäköisen hupailuohjelman yhteydessä muutaman sekunnin pätkä pornoa. Pienessä kuvassa ruudulla nainen ja mies olivat alasti ja hinkkasivat kehojaan toisiaan vasten äänekkäästi voihkien.

Kuva on syöpynyt mieleeni elävästi ja muistan seuraavan kerran masturboidessani ajatelleeni, että naisen pitää äännellä kummallisesti harrastaessaan seksiä miehen kanssa. Naapurimme oli sitä mieltä, että nainen oli ainoastaan hassusti pukeutunut, sillä hänellä oli kummalliset metallivanteista ja läpinäkyvän valkoisesta kankaasta kyhätyt rintaliivit tissiensä peittona.

En ollut täysin varma siitä, mitä seksikäs tarkoittaa, mutta ne oudot rintaliivit vastasivat hataraa käsitystäni siitä, mitä sana tarkoitti. Myöhemmin 10—12 vuoden iässä minulla ja silloisella parhaalla ystävälläni, joka asui muutaman kilometrin päässä naapurissa, oli tapana soittaa mielestämme eroottista musiikkia ja leikkiä strippaamista.

Astelimme kuvitteellista catwalkia pitkin ja mahtipontisin elein riisuimme vaatteemme yksi kerrallaan. Aikuisena kun kerroin ystävättärelleni strippaavani työkseni, hän yllätyksekseni suhtautui asiaan varsin tuomitsevasti, vaikka lapsena juuri hän oli tehnyt aloitteen leikkiimme.

Samaisen tytön kanssa jaoin intohimoni sarjakuvien piirtämiseen ja lähes koko ala- ja yläasteajan piirsimme yhdessä omia sarjakuviamme. Jaoimme myös paljon samankaltaisia eroottisia fantasioita ja joskus kesäisin makasimme sumuisella niityllä ja kerroimme toisillemme, kuinka sumun seasta tulisi komeita roomalaissotilaita harrastamaan seksiä kanssamme.

En ole pystynyt enkä halunnut ottaa alistuvaa roolia seksissä, sillä se olisi muistuttanut minua kokemastani hyväksikäytöstä ja pakottanut palaamaan avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteisiin. Sen sijaan olen purkanut omaa turhautumistani ja vihaani kohtelemalla miespuolisia seksikumppaneitani alentavasti ja ottamalla järjestelmällisesti aina hallitsevan roolin seksisuhteissani.

Tai paremminkin olen valinnut osittain tiedostamatta miespuoliset kumppanini mahdollisimman epätasa-arvoisesti niin, että olen kokenut voivani kontrolloida tilannetta. Seksuaalista mielenkiintoa olen kokenut aina hyvin femiinejä ja kauniita miehiä kohtaan. Useimmiten olen nähnyt heidät lähinnä vain koston välikappaleina ja mahdollisuutena hyvittää kokemaani vääryyttä kohtelemalla seksikumppaneitani huonosti. Käsittelen taiteessani seksuaalisia aiheita, sillä koen aihealueen samalla sekä luontevaksi että vaikeaksi.

Olen luonnollistanut itselleni oman seksuaalisen käyttäytymiseni ja mielihaluni, mutta todellisuudessa tehnyt kaikkeni välttyäkseni vaikean ja epämukavan aiheen ajattelemiselta ja analysoinnilta. Olen vakuutellut itselleni olevani luonnostani vapaamielinen ja perverssi kyseenalaistamatta sitä, mistä nämä halut moniavioisuuteen, sadomasokismiin ja pervoiksi luokiteltuihin tekoihin kumpuavat.

On ollut tuskallista havaita, kuinka toistan samoja roolimalleja, joita äitini on minulle omilla syrjähypyillään tarjonnut, samalla kun käsitykseni nautinnollisesta seksistä on lähes suoraa pornokuvastosta. En ole oikeastaan koskaan pysähtynyt miettimään sitä, mikä minusta oikeasti tuntuu hyvälle ja minkä vain pitää tuntua sen mielikuvan mukaan, joka minulla on seksikkäästä naisesta.

Häpeävä ihminen tarkkailee ruumistaan, olemustaan ja olemistaan jatkuvasti, etsien vahvistusta käsitykselleen itsestään häviäjänä ja muiden silmissä arvottomana.

Häpeäalttius voi todellistua myös äärimmäisenä häikäilemättömyytenä, pystyvyytenä ja suorittamispakkona. Uhrin on oltava paras keinolla millä tahansa. Häpeän torjuntamekanismi, voi olla toisiin kohdistuva hyökkäys, joka antaa lievitystä pahaan oloon. Olen kerta toisensa jälkeen asettautunut tilanteisiin, joissa pääsen alistamaan ja nöyryyttämään miespuolisia seksikumppaneitani, samoin kuin olen pyrkinyt todistelemaan itselleni omaa paremmuuttani kuvataiteellisessa lahjakkuudessa, fyysisessä suorittamisessa sekä älyllisten kykyjen suhteen.

Uhri voi näytellä ja rakentaa erilaisia, ristiriitaisiakin rooleja sosiaalisten suhteiden ja erilaisten tilanteiden hallintaan. Usein kyse on kuitenkin uhrin hallitsemattomissa olevista rooleista, jolloin hän on reaktiotapojensa vallassa.

Tutkimukseni naiset ja miehet kertovat erilaisista, vaihtuvista rooleista, joita heillä on erilaisissa tilanteissa kotona, koulussa, harrastuksissa, työssä. Niistä puuttuu aitous, pysyvyys ja jatkuvuus. Vaihtuvat olemisen tavat edellyttävät jatkuvaa itsensä tarkkailua, mikä on uuvuttavaa.

Kyse on yrityksestä hallita itseään edes osittain. Olen monesti kokenut myös, että minun tulee kiihottua seksuaalisesti mahdollisimman rankoiksi mielletyistä asioista saadakseni osakseni jonkinnäköistä ihailua ja kunnioitusta, sekä pönkittääkseni myös omaa kuvaani itsestäni erikoisena.

Sadomasokistiseen seksiin liitetty shokkiarvo ja epäsovinnaisuus saivat minut aikoinani kiinnostumaan sen harrastamisesta, sekä kuvaamisesta piirroksissa ja sarjakuvissani. Taiteeni on näin ollen toiminut myös oman aktiivista ja dominoivaa roolia ihannoivan seksuaali-identiteettini pönkittäjänä ja auttanut maalaamaan itsestäni kuvaa, jota olen ulkopuolisille halunnut välittää.

Laitinen kuvaa samantyyppisten, epärealististen minäkuvien rakentamista seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla usein toistuvaksi käyttäytymismalliksi:. Useiden elämää on hallinnut itsen saavuttamattomissa olevan ideaali-ihmisen ajatus, jolloin todellisuuden ja tavoitteellisen olotilan välillä on kiinnikuroutumaton kuilu. Tosiasiassa seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen seurauksena itse itselleni aiheuttamat lukuisat epämieluisat kokemukset etenkin heteroseksistä ovat saaneet minut lähes välttelemään seksuaalista kanssakäymistä.

Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat kietoutuneet monimutkaiseksi vyyhdeksi, joka on tehnyt seksuaalisesta kiihottumisesta vaikeaa ja oman alastoman kehon katselemisesta aktin aikana vastenmielistä.

Nykyään elän parisuhteessa naisen kanssa, sillä koen seksin harrastamisen samaasukupuolta olevan kanssa paljon vapaammaksi menneisyyden taakasta, kuin mitä se on miesten kanssa ollut. Käsitykseni omasta kehostani on lähes koko elämäni ajan ollut hyvin negatiivinen ja vertailen omaa vartaloani yleiseen hoikkuutta ihannoivaan kauneuskäsitykseen.

Itseinho ja käsitys siitä, että olen läski, ovat määrittäneet suhdettani itseeni voimakkaasti. Olen vuosia harrastanut aktiivisesti liikuntaa ja etenkin punttisalitreeniä muokatakseni vartalostani ihanteideni mukaisen atleettisen ja hoikan. Kahdeksantoista vuoden iässä hankin ensimmäisen, koko selän kokoisen tatuointini ja sen jälkeen otin useampia suurehkoja tatuointeja käsivarsiini, päähäni ja alaselkääni. Koristelin kehoni myös lukuisilla lävistyksillä ja implanteilla.

Myöhemmin ajateltuna kehoni kuorruttaminen tatuoinneilla ja lävistyksillä, sekä lihaksien hankkiminen salilla on näyttäytynyt selkeänä kapinana naiselle asetettuja ulkonäkökriteerejä vastaan.

Pitkät, suorat ja kiiltävät hiukset vaihtuivat hyvin lyhyeen irokeesiin ja sänkeen jo neljätoistavuotiaana. Pukeutumistyylini oli tuolloin muutenkin poikamainen, mutta vaihtui nopeasti Heavy-Metal henkiseksi mustaksi nahaksi ja niiteiksi. Tatuoinneista haaveilin jo yläaste -ikäisenä, mutta ikärajoitukset estivät hankkimasta niitä ennen täysi-ikäisyyttä. Mikä on ehkä vain hyvä, sillä vuotiaaksi mennessä olin päässyt eroon kaikista estoistani ottaa todella suuri tatuointi, ja aiemmin otettu pieni kuva olisi vain haitannut suuremman kokonaisuuden toteuttamista.

Kehoni muokkaaminen on vahvasti sidoksissa myös koulukiusaamiseeni aikana syntyneisiin mielikuviin siitä, kuinka keskellä jokapäiväistä henkistä väkivaltaa haaveilin olevani yli-ihminen vailla heikkouksia. Halusin asettua kiusaajieni yläpuolelle, joko kuvittelemalla kuinka muuttuisin jonkinlaiseksi ihmispedoksi ja teurastaisin heidät tai näkemällä heidät pelkkänä ihmissaastana kiemurtelemassa jaloissani. Käsitykseni itsestäni kehittyi tuolloin vahvasti suuntaan, jossa tunteet olivat heikkoutta jotka oli kiellettävä tai padottava näkymättömiin.

Tunteiden näyttäminen hyväksikäytön ja koulukiusaamisen täyttämässä kaoottisessa elämässäni näyttäytyi luovuttamisena ja alistumisena, sillä minun tuli kestää kaikki silmääni räpäyttämättä, ettei minua olisi kiusattu enempää. Suljin pahan olon sisääni ja purin sitä viiltelemällä käsivarsiani, kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä ja piirtämällä väkivaltaisia kuvia. Tämä maailma on minulle vieras. Minun maailmani on kaunis. Se on eritavalla paha maailma.

Mutta aivan yhtä epäirrationaalinen, kuin tämäkin. En haluaisi olla täällä, haluan takaisin. Kuten edellä olevasta päiväkirjasitaatistakin voi havaita, vaalin mielessäni oman persoonani muista poikkeavia puolia, sillä oma erikoislaatuisuuteni auttoi nostamaan itseni kiusaajieni yläpuolelle. Olin lahjakkaampi, älykkäämpi ja henkisesti vahvempi kuin he. Mielikuvissani annoin itselleni piirrosteni ihmisalienin tai eläinpäisten jumalien muodon ja vellovan massan keskellä kuljin toisen, vieraan lajin edustajana.

Käsitykseni itsestäni vieraantui ihmisyydestä ja samaistuin enemmän sarjakuvien ja elokuvien fantasiahahmoihin. Aloin haaveilla kehoni muokkaamisesta monin erilaisin tavoin tuodakseni esiin oman erikoislaatuisuuteni. Ihailin dokumenteissa ja lehtien kuvissa näkemiäni todella rankasti kehoaan muokanneita miehiä ja naisia heidän epäinhimillisen ulkonäkönsä ja rohkeutensa tähden. Vaikka terapian avulla olen oppinut tarkastelemaan itseäni ja omaa toimintaani kyseenalaistaen ja näkemään monesti sen, kuinka paljon toimintani on menneisyyteni traumojen sanelemaa, en tästä huolimatta ole alkanut kokea muokattua kehoani vieraaksi.

Vaikka olen ottanut tatuointeja ja lävistyksiä kapinoidakseni ja rakentaakseni suojamuuria oman haavoittuvuuteni ympärille, en koe niitä vääränä ratkaisuna tai epäsopivaksi sen kanssa, mitä olen tällä hetkellä. Kapinahenki on saanut ehkä erilaisia kohteita ja suojamuureista olen pystynyt jossain määrin luopumaan, mutta oma ruumiini palvelee edelleen haluani ottaa kantaa rikkomalla sopivan ja normaalin rajoja.

Merja Laitinen kirjoittaa haastattelemiensa insestin uhrien kokemuksista yhteenvedon, jossa hän tulee kuvanneeksi myös omia kokemuksiani vastaavia käyttäytymismalleja. Pelkoon sitoutuva sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen on tavallista uhreille.

Useimmat naisista ja kaksi miehistä kuvaavat itsensä jossain elämänsä vaiheessa sukupuolettomina neutreina. He eivät löydä paikkaansa heteroseksuaalisuuteen nojaavassa sukupuolijärjestelmässä.

He torjuvat sen ja äärimmillään he haluavat tukahduttaa siihen liittyvät ulkoiset tunnusmerkitkin. Heille seksuaalinen kanssakäyminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Se on väylä joutua alistetuksi ja seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Maskuliinisen ja feminiinisen välisen rajan hämärryttäminen omassa kehossani saa lapset kadulla monesti kyselemään vanhemmiltaan, että onko tuo mies vai nainen, mutta suo minulle myös tietynlaisen erikoisaseman, sillä ihmiset eivät automaattisesti tiedä, mihin lokeroon minut laittaa ja miten minua sen lokeron mukaisesti kohdella.

Tosin kääntöpuolena on myös monien ihmisten itsestään selväksi oikeudekseen katsoma vapaus kohdella minua kuin sirkusfriikkiä, jonkinlaista nähtävyyttä, jolla ei ole samoja ihmisoikeuksia kuin muilla. Usein minulle huudellaan kadulla ja perääni jäädään tuijottamaan joko hämmästyneenä, ihaillen tai närkästyneinä siitä, että joku kehtaa näyttää noin epäsovinnaiselle.

Monet ihmisistä, jotka olen myöhemmin oppinut tuntemaan, ovat kertoneet aluksi hieman pelänneensä minua, sillä ulkonäkööni liitetään selvästi myös aggressiivisia ja epäihmismäisiä piirteitä. Tietoisella valinnallani erottautua yleisesti hyväksytyistä ulkonäköihanteesta asetan itseni yhteisön ulkopuolelle jolloin suurin osa yhteisöstä kokee minut uhaksi.

Koen tietynlaista samastumista englantilaiseen taiteilijaan Tracey Eminiin samankaltaisten henkilöhistorioidemme kautta. Eminin isä jakoi aikansa kahdelle perheelleen ja vietti ilmeisesti vain noin kolme yötä viikossa Eminin perheen luona.

Minun tapauksessani syrjähyppyjä teki äitini, kuitenkaan kokonaan lähtemättä rakastajiensa matkaan ennen kuin erosi isästäni. Tracey Emin raiskattiin kolmetoistavuotiaana ja hän käytti suuren osan teinivuosistaan harrastamalla seksiä Margatessa eri miesten kanssa ja ajelehtimalla irtosuhteesta toiseen. Omalla kohdallani seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui vuotta myöhemmin ja vietin samalla tavalla teinivuoteni pakonomaisesti uusia seksikumppaneita etsien. Sekä itseni, että Tracey Eminin kohdalla tuskin on liioiteltua puhua seksiriippuvuudesta tai pakonomaisesta tarpeesta hakea hyväksytyksi tulemisen tunnetta seksuaalisesta ylisuorittamisesta.

Emin kertoo kirjassaan Strangeland reagoineensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön 10—15      -vuotiaana lopettamalla syömisen ja kastelemalla sänkyään öisin. Hän kertoo teoksissaan avoimesti myös alkoholismistaan, joka sekin on selkeä oire lapsuuden ja nuoruuden kaltoin kohtelusta. Omalla kohdallani sairastuin bulimiaan ja univaikeudet ja unettomuusjaksot alkoivat.

Runsaan alkoholin käyttämisen sijaan pysyttelin pääasiassa selvin päin ja kohotin itsetuntoani asettautumalla humalahakuisten ikätoverieni yläpuolelle. Samanlaista tarvetta moralisointiin ja ylemmyyden tunteeseen koen myös tupakoitsijoiden suhteen. Se mikä Eminin on ajanut rappiollisten ja hitaasti itseään tuhoavien elämäntapojen pariin on itselläni kääntynyt sairaanloiseksi tarpeeksi tarkkailla itseäni ja pysytellä erossa rappiollisiksi mieltämistäni riippuvuutta aiheuttavista asioista.

Urheilusuorituksen jälkeen elimistöön tulviva endorfiini on yksi harvoista aiheista, joihin olen sallinut itseni muodostaa riippuvuussuhteen. Emin työskenteli seksiliikkeessä noin 17 -vuotiaana, mutta hänen työnkuvaansa ei ilmeisesti kuitenkaan kuulunut alastomaksi riisuuntuminen tai itsensä myyminen.

Kirjassaan hän kertoo ottaneensa lopputilin sexshopista sen jälkeen kun hänestä oli otettu siellä valokuvia puolialastomana. Oma urani striptease tanssijana seksiliikkeissä päätyi itseni myymiseen. Tosin Tracey Eminin traumaattisiin kokemuksiin on kuulunut myös kaksi aborttia -luvulla.

Omalla kohdallani raskaaksi tulemisista olen selvinnyt katumuspillereillä, joka on psyykkisesti huomattavasti helpompaa. Ilmeisesti ensimmäisen aborttinsa jälkeen Emin tuhosi kaikki maalauksensa ja palasi maalaamisen pariin vasta monia vuosia myöhemmin. Tracey Eminin teoksissa seksi ja etenkin väkivaltainen seksi ovat usein toistuva teema, samalla tavalla kuin omissa maalauksissani, piirroksissani ja sarjakuvissani.

Eminillä on myös selkeästi havaittava tarve esittää itsensä hyvin nöyryyttävässä ja häpeällisessä valossa, jonka tunnistan myös omaksi alitajuiseksi tarpeekseni, joskin olen suurimmaksi osaksi tukahduttanut nämä tarpeeni taiteessani ja toteuttanut niitä vain muilla elämäni osa-alueilla. Emin ei saanut koskaan varmasti tietää raiskaajansa henkilöllisyyttä ja mm.

Vuoteessa oleviin tyynyihin on kirjottu viesti raiskaajalle: Tosin järjestelmällisesti jätän mainitsematta hyväksikäyttäjäni nimen, vaikka tiedänkin hänen henkilöllisyytensä ja koko nimensä.

Siinä missä Tracey Emin käsittelee omaa traumaattista menneisyyttään avoimesti ja peittelemättä olen itse suurimmaksi osaksi etäännyttänyt tunteeni taiteestani. Emin esittää itsensä avoimesti suttuisissa piirroksissaan ja performansseissaan vetoamalla katsojiin näyttämällä oman heikkoutensa. Hän suorastaan kerjää huomiota rappiollaan ja uhriudellaan. Itse kätken omat kokemukseni maalausteni yli-inhimillisten ja täydellisyyden ihannetta tavoittelevien hahmojen taakse.

Yksi niistä harvoista kerroista jolloin olen taiteessani tuonut esiin hyväksikäyttökokemukseni tuskallisuuden, oli Taideinstituutin toisena vuotena järjestetyllä performanssikurssilla. Tein lyhyen performanssin, jossa ensin riisuin vaatteeni itseäni katsojille esitellen ja kehotin heitä katsomaan millainen pantava huora olen. Seuraavaksi kerroin yleisölleni siitä, mitä enoni on minulle tehnyt ja miten se on vääristänyt kuvani itsestäni. Poistuin paikalta kykenemättä lopettamaan itkemistä, sillä asian esittäminen yleisölle tuntui hyvin tuskalliselta, mutta myös palkitsevalta.

Ensimmäisen kerran esitin kokemani hyväksikäytön muutaman sivun mittaisessa sarjakuvanovellissa nimeltä Lapsuustrauma Tosin siinäkään sarjakuvassa kokemani viha ja häpeä eivät tule selvästi esiin, vaan jäävät alisteisiksi keveähkölle käsittelytavalle, jossa pyritään pikemminkin repimään huumoria aiheesta, kuin tuomaan tapahtuneiden asioiden tuskallisuus lukijalle selvästi esiin. Sen vähän perusteella, mitä Tracey Eminiin kerkesin tekstini puitteissa tutustumaan, sain käsityksen, että kyseinen henkilö todella kaipaisi ammattilaisen apua traumoistaan selviämiseen.

Kirjassaan hän toteaa, ettei varmaankaan olisi enää hengissä ilman kykyään purkaa itseään taiteeseensa. Lukemani perusteella en muuta voisi kuvitellakaan niin täydellisen itsetuhoisen käytöksen perusteella. Tässä kohdin voin allekirjoittaa hänen sanomansa täysin, sillä taiteella on samanlainen merkitys myös omassa elämässäni.

Samankaltaisista henkilöhistorioistamme huolimatta olemme Tracey Eminin kanssa valinneet hyvin erilaiset tavat käsitellä menneisyyttämme taiteessamme ja elämässämme. Hän kertoo häpeällisistä kokemuksistaan avoimesti taiteessaan ja pakenee sitä alkoholismiinsa kun taas itse välttelen oman haavoittuvaisuuteni esiin tuomista niin taiteessani kuin elämässänikin.

Emin suorastaan rypee omassa heikkoudessaan kun minä taas rakennan ulkonäöstäni ja taiteestani haarniskaa oman haavoittuvuuteni suojaksi. Olen ottanut tähän esimerkiksi useamman Lahden Taideinstituutissa vuosina — tekemistäni maalauksista. Olen analysoinut maalauksia aikajärjestyksessä vanhimmasta tuoreimpaan, sillä niistä on näin ollen helpompi hahmottaa myös taiteellinen kehitykseni ja sidokset näkemyksissäni tapahtuneisiin muutoksiin.

Kyseisissä esimerkeissä tulevat mielestäni selkeästi esiin omien taiteellisten käsittelytapojeni kautta se, miten hyväksikäyttö on vääristänyt minäkuvaani, sekä käsityksiäni sosiaalisista suhteista.

.

En ole koskaan meikannut, jonka oletan johtuvan siitä, että en pidä joidenkin ihmisten tavasta ryhtyä parisuhteeseen vain, koska suhteen toinen puoli on kaunis. Arvostan ihmisiä, jotka näkevät muissa heidän kauneutensa, vaikka henkilö ei käyttäisi meikkiä, ihmisiä joille riittää luonnollinen kauneus. Pidän myös hiuksistani lyhyinä. E tarkoita siiliä tai ns.

Kuudennella luokalla tajusin, että pidin mekoista, rimpsuista, röyhelöistä, vaaleanpunaisesta ja muista samantyyppisitä vaatteista. Mekoista pidän osaksi siksi, että ne peittävät reisieni sivuilta paksun muodon, josta en pidä. Olen ollut aina sinut rintojeni kanssa, ollut ylpeä nätistä lantiostani ja tykännyt korostaa naisellisuuttani, vaikka persoonallisuuteni on tavallaan kovaääninen ja riehakas, hieman poikamainenkin. Seitsemännen luokan loppupuolella väsyin hienoihin mekkoihin laittautumiseen, mutta katselin edelleen netissä mielestäni söpöjä huppareita, yksinkertaisia hameita tms.

Nyt olen siirtynyt pukeutumaan useimmiten huppariin, sukkahousuihin joiden päällä pidän päivästä riippuen hametta tai shortseja. Olen ihan hämmentynyt, sillä vaikka muunsukupuolisuus kuulostaa aika oikealta kuvaukselta, en tunne olevani muunsukupuolinen, genderfluid, transgender, sukupuoleton tai mitään muuta ja tunnenkin itseni edelleen usein tytöksi, mutta jotenkin ristiriitaisesti kun katson peiliin, en vihaa kehoani, päinvastoin olen ihan fine sen kanssa, mutta en myöskään tunne näyttäväni siltä miten koen itseni, tai sitä, mitä koin 3 päivää sitten katsoessani peiliin en myöskään juuri nyt tunne itseäni tytöksi.

Minulle on aina jäänyt ajoittain jokin häiritsevä ajatus esim. Välillä havahdun tajuamaan, että juuri nyt olen tosi poikamainen, ja se ahdistaa koska en myöskään halua olla transseksuaali niin kuin isoveljeni joka siis myös oli nuorempana tyttö, pitää suurin piirtein samoista asioista kuin minä. Hän myös muistutti parasta koulukaveriani, joka on myös tyttö mutta pukeutuu todella poikamaisesti. Tulinkin päivä sitten lopputulokseen, että se on millainen haluaisin olla, sukupuolettomasti pukeutuva tyttö, johon joku mieluiten poika voisi ihastua, jolloin tietäisin että se henkilö pitää minusta aidosti, ei ulkonäköni tai naisen kehoni takia.

Jonain iltoina kuitenkin alan ajattelemaan, että mitä jos se onkin vain valhe jota kerron itselleni, ja silloin ahdistun ja tulen todella surulliseksi. Minua surettaa myös, että perheeni rakastaa minua tyttönä, ja pelkään että jos en saa ajatuksiani selville ja päädyn tuntemaan itseni lopullisesti joksikin muuksi kuin tytöksi he järkyttyvät ja tulevat siitä surullisiksi. Koen myös, että kova- ja matalaääninen puhetyylini ei vastaa luonnettani, ja peiliin katsoessani en näe tyttöä vaan henkilön joka ei näytä tai tunnu itseltään.

Olen myös aina pitänyt elokuvissa enemmän heterosuhteista, ja pidän homopareja söpöinä, mutta jotenkin en ole koskaan osannut enkä nytkään osaa samaistua cis-muunsukupuolisen tai kahden muunsukupuolisen henkilön välisiin suhteisiin, ne tuntuvat ihan oudoilta.

En myöskään koe suurta tarvetta olla minkään sortin transihminen, pikemminkin toivon pääseväni tästä häiritsevästä takaraivossa piileskelevästä äänestä eroon. Lyhyesti sanottuna siis olen tyttö, joka ei koe olevansa täysin tyttökään, mutta joka silti haluaisi kokea itsensä ja olla ja elää tyttönä, eikä se haittaisi vaikka se tyttö tarkoittaisi sukupuolineutraalia mutta silti mieleltään tyttöä.

Onko tässä- tai oikeastaan minussa- kyse muunsukupuolisesta vai olenko vain hämmentynyt poikatyttö joka pelkää olevansa trans- tai muunsukupuolinen? Lisätäkseni tuohon siis yleensä en tunne itseäni tytöksi, mutta silloin kun tunnen, pelkään sen olevan vain jokin jäänne vanhoista tunteista jotka pikkuhiljaa katoavat eikä oikeasta, pinnalle pyrkivästä minästäni.

Minulle on kerrottu, että kannattaa rauhassa odotella oman sukupuoli-identiteetin muokkautumista, mutta jotenkin suurin osa palveluista, joissa tästä olen kertonut tuntuvat sanovan, että tämä ei todennäköisesti ole välivaihe, mikä tekee minut surulliseksi, sillä minä en ihan tosi halua tuntea itseäni muunsukupuoliseksi, vaikka niin tuntuu jatkuvasti käyvän. Toivon sydämeni pohjasta jälkimmäistä, mutta haluan saada vastauksia enkä kestä odottaa enää yhtään pitempään.

Psykologiaika minulle on varattu ensi tiistaiksi, aion puhua tästä silloin, mutta ahdistaa niin paljon omat ajatukset että olisi mukavaa saada hetkeksi mielenrauha. Yhdelle kaverille puhuin jo tästä, se auttoi hyväksymään hetkellisesti itseni, sillä uskoin että tässä ei ole vielä kaikki, mä tulen vielä pääsemään selville itsestäni, ja Mannerheimin lastensuojeluliitolta saamani kirje auttoi hetkellisesti hyväksymään että homma on nyt näin, ajan kanssa selviää sitten.

Tuntuu tyhmältä lisätä koko ajan jotakin, mutta iso osa kokemustani on myös se, että mikään lukemistani eri sukupuolista tai transihmistyypeistä ei ole tuntunut minulta. Mikään ei ole loksahtanut paikoilleen niistä lukemisen jälkeen, en tunne olevani mikään mistä niissä olisi kirjoitettu, mutta tiedän, että jonkinlainen sukupuoliristiriita tai jokin sitä muistuttava olotila minulla on.

Olen jo varmaan kuukauden ajan miettinyt oonko tyttö vai poika.. Joskus haluan että oisin yhtä muodoton kuin pojat ja joskus taas haluan et mun rinnat ois isommat.. Mua ahistaa tosi paljon ku en tiiä kumpi oon! Enkä haluaisi olla sukupuoleton vaikka sukupuolettomuus on ihan ok! Haluan olla joko tyttö tai poika. Minulla ei ole mitään hajua enää kumpi oon..

Mun kaveri sano että mun tyyli ja huoneen sisustuskin on muuttunut poikamaisemmaksi. Haluan tän ahistuksen pois.. Olen vuotias tyttö Helsingistä, joka ei tiedä. Olen aina pitänyt pojista, mutta lähiaikoina olen huomannut olevani myös vähän ihastunut joihinkin tyttöihin.

Puhuin asiasta ystäväni kanssa ja hän sanoi, että se on vain ohimenevää. Tytöt, joihin olen ollut ihastunut ovat aina niin kauniita, ystävällisiä ja mukavia, onko tämä kateutta, arvostusta vai rakkautta? Olen myös miettinyt, että jos rakastuisin tyttöön, joka olisi lesbo, ja kertoisin tälle, että olen ihastunut häneen, niin hyväksyisikö hän minut yhtä helposti, kun täysin lesbon tytön? Olenko minä biseksuaali vai onko tämä tosiaan ohimenevää? Minulla on kaiken lisäksi tällä hetkellä kaksi ihastusta toinen on tyttö, toinen on poika , millä perusteella minun pitäisi valita kummasta tykkään?

Hei, olen siis 13v. Äidille olen kertonut asiasta, mutta hän luulee minua lesboksi. Kukaan muu ei siis tiedä, ja kun pelaan jotain peliä poikahahmolla, moni kysyy "ootsä joku transu".

Olen tiennyt jo neljä vuotta, mutta koska kerroin äidilleni vasta viime kesänä, luulee hän minun vasta nyt keksineen tämän. Näytin hänelle myös transtukipisteen sivuja ja hän lukaisi vanhemmille tarkoitetun osion läpi hieman naurahdellen. Hän lupasi ensi vuonna lähteä hakemaan lähetettä tutkimuksiin, mutta en kestäisi koulu-uinteja. Olin siis viimevuonna "sairaana" uintiviikolla. Äitini ei ole mikään uskonnollinen henkilö, mutta uskoo silti enkeleihin yms. Kun kysyin häneltä mielipidettä transihmisistä ennen kuin sanoin hänelle mitään asiaan liittyvää, hän vain sanoi heidän syntyneen esim.

Myös itsensä "turha leikkely" on hänen mielestään typerää. Eli, pitääkö lähetettä hakiessa olla vanhempi mukana jos on alaikäinen? Miten saisin äitini uskomaan, etten ole lesbo, vaan transpoika? Tämä oli ennemmin sellainen asia, jonka avulla pystyin purkamaan ahdistustani. Olen vuotias "tyttö", joka on aina tahtonut olla poika. Olen kieltänyt asian hyvin pitkään, alaluokilta asti, mutta minusta tuntuu, etten jaksa enää tapella asian kanssa.

Pienenä rakastin kaikissa leikeissä olla poika, enkä ole ikinä erityisemmin pitänyt "tyttöjen leikeistä" kuten barbeista, kotileikeistä tms. En ole koskaan pitänyt myöskään mekoista tai muista tyttöjen vaatteiksi luokiteltavista vaatteista.

Muistan, että nuorempana netissä sanoin aina olevani poika, ja pidin siitä kun minua sanottiin pojaksi. Nimeksi väitin yleensä Eliasta, ja minusta tuntuu, että jos tulisin transkaapista, se olisi uusi nimeni.

Olen seurustellut sekä tyttöjen että poikien kanssa, mutta olen huomannut, että tyttöjen kanssa seurustelu tuntuu enemmän oikealta. Lisäksi tunteeni tyttökumppaneita ja -ihastuksia kohtaan ovat olleet huomattavasti suurempia kuin poikapuolisiin. Olen todennut, että olen panseksuaali ja läheiset ystäväni tietävät sen.

Olen aikalailla sujut asian kanssa, ja olen päättänyt, että peruskoulun päätyttyä ja suurempaan kaupunkiin muutettuani en enää sano olevani hetero jos joku kysyy, vaan sanon reippaasti olevani mitä olen. Asia ei kuitenkaan ole yhtä selkeä transsukupuolisuuteni kanssa. Kaikista parasta mielestäni olisi, että olisin vain suoraan syntynyt biologisesti pojaksi, sillä muutosprosessi kuulostaa raskaalta vaikkakin oikealta.

Periaatteessa tekisi mieli antaa asian olla, mutta toisaalta olen erittäin kyllästynyt siihen, että kaikki sanovat minua tytöksi. En ole kertonut kellekään kaverilleni asiasta, vaikka he sen takuulla hyvin vastaan ottaisivatkin, sillä minua inhottaa ajatus että heidän pitäisi alkaa yhtäkkiä kutsumaan minua uudella nimellä, kun he ovat jo tottuneet vanhaan. Vanhempanikin olisivat varmasti suhteellisen sujut asian kanssa, vaikka pelkään jonkin verran, etteivät he ota minua tosissaan. En oikein tiedä pitäisikö antaa asian olla vai ottaa riski ja mennä kohti sitä mitä oikeasti olen.

Olen aina koko ikäni tykännyt tytöistä, ja mun ekan pusunkin sain joltain päiväkodin tytöltä. On tosi turhauttavaa, kun aina jos puhun äidille tai jollekkin muulle aikuiselle mun sukupuolesta niin mulle vaan aina sanotaan, että mä oon niin nuori et en voi tietää.

Mun äiti kutsuu mua tytöksi. Oon sanonu et voitko olla kutsumatta mut se aina unohtaa. Opettajat kutsuu myös aina tytöksi. Se saa aina itsetunnon nollaan. Äiti sanoo että en sais ottaa itseeni tollasesta. Ärsyttää kun en voi pitää paitoja tai muuten rinnat näkyis läpi. Joten pidän aina hupparia. Binderiä en uskalla pyytää koska äiti ei hyväksy mua kuitenkaan. Enkä voi ite tilata vielä. Oon miettinyt et pitäskö vaan luovuttaa ja elää sitten naisena mutta en aio enkä halua luovuttaa.

Mulla siis ei ole kavereita enää. Mun entiset kaverit sanoo aina ärsyttääkseen mua tytöksi. Ärsyttää kun aina joka paikassa oikeasti korostetaan tyttö ja poika juttuja. Kerran olin kaupassa äidin kanssa ja se yritti tyrkyttää mulle tyttöjen farkkuja ja kieltäydyin sitten äiti avas sen verhon olin siis pukukopissa ja sano mulle että "Mikset sä nyt vaan voi ottaa niitä farkkuja kun tosi asia on se että sä oot tyttö". Olin järkyttynyt siitä mitä äiti mulle sano ja siitä että olin alushoususillani, kun se just avas sen verhon niin että jotkut asiakkaat vielä näkivät mut.

Monesti nää vuodet menee äidin kanssa riidellessä. Niin joo ja mulla on lyhyet hiukset kauhea tappelu niistäkin. En tykkää tyttöjen vaatteista enkä pidä niitä. Harmittaa kun en voi saada sitten aikuisena miehenä lapsia.

Olisin halunnu perheen mutta en minä kenenkään nainen ja äiti olisi. Oon siis ihan vaan tällänen periaatteen mies eli synnyttää en halua. Jos siis joskus alotan testosteronin niin saatan saada aknen ja mulla kun on jo valmiiksi finnejä nytkin, mut se on sen arvosta. Leikkauksissakin on ne omat komplikaatioriskitkin. Vihaan riskejä mutta nuo riskit mä otan. Toki rahasta en kyllä tiedä enkä että saanko edes diagnoosia. Tuli aika pitkä esittely koska ei ole ketään, jolle puhua.

Kuinka saan äidin ymmärtämään mua? Oon kyllä selittänyt sille kaikkea transsukupuolisuudesta mutta ei se nyt vaan näytä koskaan tajuavan. Se luulee vissiin että oon lesbo. Koska lesbot on naisia mä en. Miksei vaan muut voi nähdä sitä poikaa kuka mä oon? Entä miten ihmees saan binderin kun en voi äidiltä pyytää ja en tunne ketään aikuistakaan. Mulla on vielä 3 vuotta jäljellä. Pitääkö edes kaapista tulla ulos jos tietää että mua ei hyväksyttäisi??

Olen siis cm mun nenä, korvat, kädet ja jalat on tosi pienet. Ja tuun aina oleen näin lyhyt. Lisäksi mulla on nää moobsit.. On kyllä suuri kolhu mun miehisyydelle kun aina mua kutsutaan naiseksi. Täälläpäin missä mä asun ei järjestetä mitään sateenkaariryhmiä tai se on nykyään tauolla. Mihin voisin mennä puhumaan näistä asioista? Tosin avautuminen hävettää aina heti 5 minuutin kuluttua kumminkin. Ei se siis hävetä, että olen ftm. Voiko transihmiset mennä siis naimisiin vai ei? Entä voivatko he adoptoida?

Hei, olen vuotias tyttö taino nii. Oon aina ollu tyttömäine tai sellane et joo mekot on menny ja tällee mut täs ylä-asteen aikana oon miettiny et oonko sittenkää ees tyttö?

Oon tullu kaapista ulos lesbona ja äiti otti sen okei muut ei niinkään. Oon saanut leikata hiukset lyhyiksi ja käyttää miesten vaatteita mut esim. Pelkään että äiti sanoo mulle, että tää on vaa vaihe. Oon niin kateellinen kakkille miehille ja niiden miesmäiseen kroppaan ja matalaan ääneen.

Pitäiskö mun puhua tästä psykologilleni? Olen tällä hetkellä 16 vuotias tyttö ja olen tuohon tyttö nimikkeeseen oikeen tyytyväinen. Mutta olen ihan pienestä pitäen tykänny välillä leikkiä esittää ja kuvitella olevani poika. Lapsena kun tuli leikittyä tyttöporukalla jotain roolileikkiä, johon tarvittiin yks poikarooli, niin tarjouduin yleensä oleen se. Sanoin sen sillai ku se olis isokin myönnytys mutta oikeesti halusin olla se.

Myöhemmin koulun näytelmissä mulle oli ihan sama, kumman roolin sain. Tykkään yhä edelleen kuvitella itteni pojan rooliin esim.

Kokeilin sitä aluks ihan vain huvin vuoksi mutta se olikin yllättävän kivaa kuvitella olevansa poika. Mä en oo koskaan myöskään tajunnu tai tykänny niistä niin sanotuista tyttöjen jutuista esim.

En halua itteeni mihinkään tiettyyn muottiin mutta haluisin saada tälle jonku selityksen. Koska tuntuu vähän hassulta, ku näkee kavereiden tekevän niitä ns. Eli lyhyesti oon tyytyväinen tytön rooliin mutta välillä haluun kuvitella ja esittää olevani poika. Mistä vois olla kyse?

Hei minä olen vuotias tyttö ja olen kesästä asti miettinyt hyvin paljon sitä, että olenkin ehkä poika. Nyt ihan vasta tunne on alkanut voimistumaan ja olen leikannut hiukseni lyhyeksi. Oikeastaan toinen puoli on puolipitkä ja toinen on siili.

Olen myös alkanut pukeutumaan vähän poikamaisesti. Olen ajatellut, että koska siskoni on lesbo niin sitten kun olen valmis ottaisin hänen kanssaan asian puheeksi. Minusta asia tuntui aluksi ihan normaalilta, mutta sitten alkoi ahistaa. Olen myös jonkin aikaa tuntenut, että olen bi.

Minusta se asia on minulle täysin luonnollista ja en ole kokenut sen takia mitään ahdistusta. Mutta olen myös miettinyt, että miten kertoisin asiasta. Olen miettinyt myös minulle uutta kutsumanimeä Tyler. Olen 15 v tyttö ja minusta tuntuu että saatan olla bi, lesbo tai pan.

Olen vai kerran elämässäni ihastunut erääseen poikaan mutta nyt tunnen kiinnostusta yhtä tyttöä kohtaan. Ajatus siitä että seurustelisin pojan kaa tuntuu ahdistavalta. En tiedä olenko oikeesti esim. Oon pian 13v täyttävä tyttö Kajaanista.

Olen jo about 11 vuotiaasta lähtien ollut enemmän tyttöihin päin, enkä enää oikeastaan ollenkaan kiinnostu tai fantasioi vastakkaisesta sukupuolesta.

Kuitenkin minua arveluttaa nuorehko ikäni, ja se otetaanko minua tosissaan.. En ole vielä kertonut vanhemmilleni koska en koe sitä kovinkaan tärkeäksi vielä: P Usein just jossain netissä urputetaan siittä, miten alaikäinen ei voi tietää omasta suuntautumisestaan, ja toki, voinhan vanhempana olla vaikka hetero number 1 sillä mistäs sitä tietää~ Minuun myös ilmeisesti on ihastunut eräs hyvä ystäväni poika joka ahdistaa jotenkin semisti..

Joskus kuvaili ulkonäköäni sanoilla kuten "söpö" "Tekee mieli halata", mutta sanoi ettei enää tykkää sillä tavalla. Hän on mukava ihminen ja hyvä kaveri kenen kanssa en haluis kokonaan pistää välejä poikki, ei tietoisesti ahdistele tm.

Hän tietää kyllä, etten ole kiinnostunut pojista, mut ei mun vihjailut näytä tepsivän: Siispä kysymykseni ovat; Voinko alaikäisenä tietää seksuaalisen suuntautumiseni? Kuinka saan tämän ystäväni uskomaan, etten ole kiinnostunut hänestä? En tiiä enään kuka oon. Oon vuotias, biologisesti tyttö. Ja tietenkään asia ei ole tarpeeksi perseestä ilman tätä seikkaa: Rakastan meikkaamista, kukkapantoja, hameita jne.

Joinain päivinä istun meidän luokan tyttöjen kanssa kikattamassa, toisena päivänä pyöräilen kaupungilla iskemässä tyttöjä poikien kanssa. Useimmiten saan iskettyä naisia, mutten ns. Olen pan, sen verran tiedän. Mul on poikamaiset, pyöreät kasvot. A-kupin rinnat, joka helpottaa poikapäivinä, kun taas tyttöpäivinä itken aamusin niiden pienuutta.

Oon noin cm pitkä. Välillä tuntuu, et ihmiset pitää enemmän musta poikana. Useimmat mun kavereista tietää tästä, samoin mun äidit. Olen vuotias, naispuoliseksi syntynyt. Olen kuitenkin aina kokenut olevani poika, ja kehoni ahdistaa minua erittäin paljon. Ala-aste oli todella vaikeaa aikaa. Siellä minua kiusattiin siitä, että käytin poikien vaatteita ja tykkäsin "poikien jutuista". Kuudennella luokalla murrosikä alkoi, ja se aiheutti minussa ihan hirveitä tunteita.

En halunnut muuttua sillä tavalla. Toivoin, että olisin muuttunut samalla tavoin kuin pojat. Yläasteella yritin olla tyttö, jotta kiusaaminen loppuisi. Pukeuduin vaatteisiin, joita vihasin yli kaiken. Annoin ystävieni meikata minut. En tunnistanut itseäni, tuntui, että elän jossain näytelmässä, jossa olen jonkun tytön roolissa. Olin hyvin onneton ja ahdistunut jatkuvasti, ja niinpä sitten sen seurauksena masennuin. Tuntui, etten jaksa enää. Selvisin kuitenkin pahimmasta masennuksesta.

Nykyään pukeudun taas kuten itse haluan. Olen myös onnekas ulkonäköni suhteen, sillä kasvonpiirteeni mielletään maskuliinisiksi ja vartaloni on todella muodoton. Menen helposti läpi poikana, mutta vain jos minun ei tarvitse puhua.

Vihaan sitä, että ääneni paljastaa minut heti. Vanhempani eivät tykkää yhtään, kun joku "erehtyy" sukupuolestani. Heistä näkee sen, että he häpeävät sitä miltä näytän. Vaatekaupoissa he yrittävät ohjata minua naisten puolelle.

He toistavat nimeäni erittäin kuuluvasti, kun keskustelemme, jotta muut kuulisivat, että tuollahan on tytön nimi. He puhuttelevat minua jatkuvasti neitinä, tyttönä ja tyttärenään vaikka olen monesti huomauttanut asiasta. Vanhempani eivät kuitenkaan tiedä, että koen itseni pojaksi. Tämän vuoden puolella kerroin transsukupuolisuudestani parhaalle ystävälleni, sekä tyttöystävälleni.

Ystäväni sanoi, että oli jo arvannut sen minusta. Haluaisin kertoa asiasta myös vanhemmilleni, mutta pelkään että he hylkäävät minut ja jättävät minut oman onneni nojaan. Tarvitsen kuitenkin heidän apuaan, sillä opiskelen nykyisin eri kaupungissa ja en tulisi toimeen ilman vanhempieni avustusta. Sanottakoon nyt vielä, että vanhempani ovat vanhoillislestadiolaisia, joten en usko, että he koskaan hyväksyisivät minua poikanaan. Haluaisin vain kertoa luokkalaisilleni ja vanhemmilleni, että olen poika.

Että olen aina ollut poika, ja poika myös tulen olemaan. Haluan, että ihmiset kohtelisivat minua poikana ja kutsuisivat minua eri nimellä. Olen jatkuvasti ahdistunut, enkä tiedä miten kauan jaksan enää vetää tätä tytön roolia. Käyn masennuksen vuoksi terapiassa, mutta en ole ottanut transsukupuolisuutta esille. En usko, että terapeuttini voisi auttaa. En enää tiedä miten toimisin, olen aivan hukassa. Mitä ihmettä voisin tilanteeni suhteen tehdä? Olen 14v tyttö ja mietin koko ajan, että olenko lesbo.

Jos kaverini tätä kysyvät kiellän sen heti ja sanon tykkääväni pojista Mutta minusta tuntuu että se ei ole totta Kerroin tästä siskolleni ja hän sanoo että on okei asian kanssa mutta tämä saattaa olla ohi menevä juttu..

En tiedä yhtään mitä ajatella ja tunnen olevani eksynyt En voisi kyllä ainakaan kertoa kavereilleni sillä lesbot ja transut sut muut ovat erikoinen tapaus heille ja he eivät varmaan ihan hyväksy tätä..

Hei, olen 13 vuotta täyttänyt tyttö. Tai no, tyttö ja tyttö. En oo oikeen koskaan tuntenut olevani täysin tyttö. Siis tottahan toki mä pidin prinsessoista ja keijuista yms.

Olin pienenä todella rämäpää, saatoin juhlamekossa kiivetä puihin ja polvet oli aina mustelmilla. Viihdyin myös poikien kanssa ja oikeista kavereista oli suurin osa poikia. Nyt vanhempana oon jo kasvanut pois prinsessa leikeistä, ja oon huomannut kuinka paljon eroan muista tytöistä. Luokkakavereistani moni meikkasi jo nelos luokalla, silloin myös alettiin käyttämään hienoja vaatteita ja oltiin 'cooleja'. Myönnän että meikäläisellä ei noihin aikoihin paljoa kavereita ollut, mutta jotenkin tuntui, että aina minä erotuin joukosta.

Jos pelattiin pelejä, minä olin aina viimeinen, kun pidettiin porukalla hauskaa, mut kutsuttiin messiin vaan jos ei muuten paljoa porukkaa päässyt. Kuulin myös paljon huhuja, joissa ilkuttiin pukeutumistani, ja minua muutenkin. Olen keholtani ehkä hiukan hintelä pojan oloinen. Ostan ja käytän löysiä vaatteita, minua usein luullaankin pojaksi, en siis ole kovinkaan naisellinen olemukseltani.

Haluaisin ostaa binderin jotta ihon myötäiset paidat olisi rentouttavampia päällä, mutten voi kertoa vanhemmilleni, he vain koittaisivat kääntää pääni. No, noin pari vuotta sitten ekan kerran mietin 'Entä jos olenkin poika? Myöhemmin ajatus levisi myös vanhemmilleni ja mummolleni, mutta kaikki vain antoi asian olla ilman kummempia jutteluita.

Mummonikin sanoi "Muista että Jumala on luonut meidät jokaisen, emmekä me saa vaihtaa osiamme jotka hän on meille suonut. Viime kesällä sitten ryhdyin hommiin ja kävin leikkaamassa tukkani. Vanhempani olivat kauhuissaan ja isovanhemmat tekivät parhaansa, jottei puhuisi siitä pahaa.

Itse kuitenkin olin kerrankin iloinen ja jopa tyytyväinen itseeni, kun katsoin peilistä, saatoin hymyillä. Nyt vuoden jälkeen olen kuitenkin alkanut pohtimaan tosissani, en halua että minua kohdellaan naisena, mutta en myöskään halua olla mies. Haluaisin vain, että kun ihmiset katsovat minua, ensimmäinen asia jonka he näkevät ei ole kaunis pikkutyttö tai poika kun tukkani oli lyhyt minua luultiin pojaksi ja nautin siitä hiukan. Haluaisin että kun minua katsoo tai kuuntelee, ihmiset näkisivät että siinä seison minä eikä mikään stereotypian tyttö tai poika.

Koen olevani lesbo, mutta haluan uskotella itselleni, että kaikki voisi vielä muuttua. Olen kertonut asiasta äidilleni ja kavereilleni ja kaikille asia oli ja on ok. Haluaisin tulla ulos kaapista myös ihmisille jotka eivät ole läheisiä tai tärkeitä, koska koen sen itse jotenkin asioita parantavana. Haluaisin myös tulla kaapista siis siskolleni ja muillekin lähisukulaisille.

Sisareni on 10v ja aina kun yritän kertoa hänelle alan vain ajatella, että hän on liian nuori. Vaikka hyvin tiedän hänen olevan tietoinen ainakin nyt yleisimmistä seksuaalisista- ja sukupuolisistasuuntautumisista.

Hänelle olisi myös aika varmasti ok. En myöskään tiedä miten kertoisin asiasta vaikka sukulaisilleni. Suurelle osalle minulle tärkeistä sukulaisista ottaisi asian varmasti hyvin, mutta en uskalla ajatella, että hylkäämisen pelko olisi aiheeton. Kiteytetysti en haluaisi olla kaapissa, mutta en tiedä miten tulla sieltä enkä ehkä uskallakaan tulla kaapista. Keskustelen aiheesta ystävieni kanssa ja olen kiitollinen heidän avustaan ja näkemyksistään.

Oletan myös, että mm. Hei olen 15 vuotias naisen sukupuoleen todettu nuori ja olen hukassa sukupuoleni kanssa. Olen tiedottomasti aina ollut 'poikamainen' olen tykännyt leikkiä hiekkalaatikossa autoilla, rakentaa legoja, katsoa prätkähiiriä ja teini mutantti ninja kilpikonnia, videopeleistä ja enkä ole ollut moksiskaan, jos olen yltäpäältä liassa tai vain likainen jos tätä voi sanoa edes 'poikamaisuudeksi'.

Ala-asteella minulla oli kaveri, joka pukeutui 'poikamaisesti' ja kadehdin häntä koska vaatteet pojille suunnattuja vaatteita , jota hän käytti, näyttivät kivoilta ja silloin taisi käväistä pieni toive vähän väliä, että näyttäisin sitten pojalta. Välillä kävi silloin mielessä, että tahtoisin lyhyen tukan, jotta näyttäisin pojalta. Ylä-asteelle tullessa päätin alkaa pukeutua poikamaisesti, sillä se näytti kivalta.

Leikkautin siinä sitten itselleni polkkatukan ja sitten kasin puolivälissä irokeesin tapaisen tukan. Ja nyt haaveena on ananastukka ponnarilla. Seiskalla aloin vähän miettiä että haluaisin olla poika en silloin tiennyt esim. Kasilla minulle valkeni, että on olemassa muita sukupuolia kuin nainen ja mies. Aloin miettiä, että olenko minä trans mies?

Ajatus siitä, että änkeisin itseni naisen laatikosta miehen laatikkoon ei houkuttanut. Nyt kun yritän ajatella, että olenko se 'nainen' ajatus ahdistaa myös sama asia 'miehenä' olemisena. Aloin ajattelemaan sukupuoltani tarkemmin vasta noin vuosi sitten ja minua alkaa ahdistaa, kun en tiedä, että 'mikä' olen. Olen etsinyt netistä tietoa ja törmäsin sitten tuossa kasin loppupuolella muunsukupuolisuuteen ja aloin miettiä että onko tämä se mihin 'kuulun'.

Mutta en tunne olevani jokin muu sukupuoli kuin nainen ja mies juu tiiän muun sukupuolisuuteen kuuluu kuin se muu sukupuoli juttu mutta en oikein saanut niistä mitemmin selvää , vaan ehkä jotain, että olisin nainen ja mies tai jotain siltä väliltä. Olen OK rintojeni ja mitä housuistani löytyy, mutta välillä tulee olo, että kunpa voisin piilottaa rintani, jotta ihmiset luulisivat minut pojaksi.

Minua ärsyttää välillä, kun porukka ympärilläni pitää minua 'tyttönä' eikä 'poikana', mutta mitä minä olen valittamaan, kun en ole asiasta puhunut heidän kanssaan. Olen kyllä vähän vihjaillut parhaille kavereille, että en olisi välttämättä se 'tyttö'.

Mutta nyt kun kesäloma on ohi ja ysiluokka alkanut olen alkanut miettiä sitä, että kun tapaan jonkun uuden ihmisen niin hän saa vapaasti luulla, että olenko poika vai sitten se tyttö tai jotain muuta. Nykyään näytän pukeutumiseni ja hiustyylini takia pojalta ja kun ihmiset luulevat, että olen poika tai viittaavat siihen että olisin poika niin se saa minut jotenkin iloiseksi.

Ala-asteella pukeuduin 'tyttömäisesti' ja olin silloin aika okei sen kanssa, mutta tuntui koko ajan, että jotain puuttuu ja nyt jos pukeutuisin 'tyttömäisesti' tai jos jokin saa minut näyttämään minut tytöltä niin se alkaa jotenkin ahdistamaan minua esim. En ole koskaan ollut oikein innostunut ajatuksesta meikit, mutta nykyään olen okeit niitten kanssa välillä olisi mieli 'tedän' itselleni kulmakarvat, ei sen ihmeellisempää, ehkä joskus myöhemmin saatan tehdä jotain tommoista yksinkertaista enkä mitään isoa meikki urakkaa joka aamu.

Minua myös viehättäisi olla vähän lihaksikas, esim. Minua ei sinänsä häiritse se että en ole ehkä se nainen tai se mies mutta haluaisin tietää sen 'nimikkeen' jonka voin sanoa ihmisille kun kysyvät sukupuoltani tai tarviten kertoa heille, jotta he eivät luulisi minua joksikin muuksi mitä en ole Lue vastaus. Mä tarvitsen apua, ja pian. Mä olen 17 vuotias..

Nainen mä olen biologisesti, mutta mä vihaan sitä, kuinka mua kutsutaan tytöksi. Itse kuulen sen kuin mulle sanottaisiin että "haista vittu". En ole ikinä seurustellut, luultavastikkin koska en tiedä että kenen kanssa mun pitäisi olla. Moni tuttuni on ihmetellyt, kun en nauti kuunnella tyttö ystävieni seksikokemuksista heidän silmin, ja tullut kysymään suoraan että olenko lesbo?

Se kuulostaa taas "haista paska". Mä olen ollut jo melkein 2 vuotta masentunut tämän asian takia, ja pahimmilla hetkillä halunnut satuttaa itseäni vain turhaantumisen tunteesta. Onneksi en tehnyt sitä vielä. On eräs tyttö, jota olen ihaillut kauan, hän on hyvä ystäväni ja poikamainen. Muutama vuosi sitten en saanut katsettani irti hänestä, mutta en edes ajatellut romantiikkaa. Hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän että hän on hetero.

Haluaisin kertoa hänelle niin paljon että en ole nainen, tai minusta ei tunnu siltä toivoen että hän ymmärtäisi ja näkisi minut uudessa valossa. Minä pidän miehistä, mutta pidän myös tästä ihmisestä. Tekeekö se minusta homon, jos joku päivä saisin olla mies? Vai olenko bi naisena että miehenä? Musta vaan tuntuu etten jaksa tätä rataa enää kauaa. En oikein tiedä miten tämä kirjoittaminen pitäisi aloittaa, koska en oikeastaan ikinä puhu tai kerro omista asioistani muille, mutta siis, minusta tuntuu, että taidan olla masentunut.

Ja olen varmaan ollut jo aika pitkään. En edes kunnolla muista millaista on olla oikeasti onnellinen tai ajatella vapaasti ilman mitään esteitä. Ja en haluaisi olla masentunut, koska se ei tunnu hyvältä.

Mua ei kiinnosta enää oikeastaan tehdä mitään ja eläminen muutenkin on aika samantekevää. En usko, että kovin moni ihminen, joka on terve mieleltään, ajattelee melkein joka päivä sitä, miten kaikki olisi vaan helpompaa, jos ei tarviis olla olemassa, jos vois vaikka vaan kuolla.

Ja kyllä mää tykkään käydä koulussa ja näin, koska sillon mun ei tarvii ajatella mun omia asioita, koska pitää keskittyä kaikkeen muuhun, mutta samalla koulu on myös aika ahdistavaa, koska musta tuntuu, että voin aina aistia, mitä muut musta ajattelee, vaikka en varmaan ees oikeesti voi.

Ja yleensä ne ajatukset ei ole positiivisia. Ja on myös aika surullista, että oon vasta 16 ja haluaisin juoda sen takia, että vois olla hetken onnellinen eikä tarvis ajatella enkä sen takia, että vois pitää hauskaa kavereiden kanssa. Ja koko tämän kirjotuksen pointti on se, että mää en halua olla masentunut ja mää haluan jotain apua. Kenelle mun pitäis mennä juttelemaan? Ja oikeesti tää on aika iso juttu, koska on kipeetä myöntää, että on vähän seko ja ei välttis pärjää.

Ja toisaalta en ees haluais apua, koska kaikki muutokset pelottaa. Olen 13 vuotias tyttö ja epäilen olevani bi. En ole varma biseksuaalisuudestani koska en ole ollut kertaakaan kunnolla ihastunut tyttöön. Tällä hetkellä olen ihastunut poikaan mutta haluaisin joskus seurustella tytön kanssa. Minulla on naispuolinen paras kaveri ja luulin jo olevani ihastumassa häneen mutta loppuen lopuksi niin ei käynyt. Koen kuitenkin pitäväni tytöistä, vaikka en ole tyttöön ikinä ollut ihastunut.

Tiedän että minulla on paljon aikaa selvittää asia mutta tuntuu että pääni räjähtää koska pohdin tätä niin paljon.

Jos nyt ajatellaan, että olisin bi, niin tiedän, että siskoni hyväksyisi minut täysin. Mutta isäni on toinen asia. Ei myöskään ole ikinä tuntunut hyvältä tulla luokitelluksi heteroksi. Äitini myös hyväksyisi seksuaalisuuteni. Minun tekisi nytkin jo mieli kertoa siskolleni koska hän on aina ollut tukenani mutta en uskalla. Myöskin aina kun äiti sanoo välillä vitsillä, että onkos koulussa kivoja poikia mieleen tulee heti että no miksei myös tyttöjä? Moi Olen 16 vuotias ja syntynyt tytöksi.

Olen miettinyt sukupuoltani jonkin aikaa ja olen löytänyt myös ehkä itselleni sopivan terminkin, genderfluid. Eli siis välillä koen olevani tyttö, välillä poika, välillä molempia ja joskus en kumpaakaan. Olen kertonut tästä parhaille ystävilleni ja he ottivat asian ihan hyvin. Kerroin myös vanhemmilleni ja hekin vaikuttivat suhtautuvan ihan hyvin mutta eivät selvästikään ymmärrä, että olen asian kanssa tosissani.

Olen monesti sanonut, että minua ei saa määritellä esim. Jos pyydän lopettamaan tytöttelyä, he muuttuvat ärtyneiksi ja valittavat siitä, että asian ei pitäisi häiritä minua, koska olen biologisesti tyttö.

Minua ahdistaa myös aika paljon kehoni. Joinain päivinä inhon tissejäni ja teen kaikkeni, että saan ne piiloon.

Mutta minulla on myös päiviä, jolloin ne ovat mielestäni aivan liian pienet ja käytän silloin rintaliivejä, joissa on todella isot push upit. En muutenkaan koskaan osaa tuntea oloani hyväksi omassa kehossa eikä asialle oikein voi tehdä mitään, sillä esim.

Koska vartaloni ahdistaa minua niin paljon yritän edes pukeutua siten, mikä tuntuu minusta hyvältä. Se ei aina kuitenkaan onnistu, sillä äidilläni on jokin tarve puuttua pukeutumiseeni. Itse ainakin ajattelen, että ikäiseni saisi huolehtia omasta ulkonäöstään ilman äidin inhottavia kommentteja.

Joskus haluan laittaa napapaidan tai paidan joka vähän korostaa rintojani ja äitini alkaa heti kutsumaan minua huomion hakijaksi. Hän ei kutsu minua ihan huoraksi kuitenkaan mutta siitä tulee silti todella kamala olo. Naisellisempina päivinäni haluan korostaan naisellisuuttani ja siitä tulee minulle silloin hyvä olo mutta en kuitenkaan halua äitini häpeävän minua.

Poikamaisemmat vaatteeni eivät myöskään kelpaa aina äidilleni. Joihinkin tilaisuuksiin hänen mielestään tyttöjen kuuluu laittaa mekko eikä silloin kuulemma ole mitään väliä, vaikka minulla olisi jätkämäinen olo. Minulla on naisen nimi ja hiukan häiritsee minua. Haluaisin jonkun sukupuolineutraalin nimen, josta ei heti tietäisi olenko nainen tai mies. Se vaan on vähän hankalaa, kun Suomessa ei sellaisia nimiä olen kovin paljon tai en tiedä onko ollenkaan. Eniten minua mietityttää se, että voinko olla sellainen kuin olen vai pitäisikö minun vaan luovuttaa ja olla tavallinen tyttö.

Se kuulostaa todella inhottavalta ajatukselta mutta äitini voisi ainakin olla tyytyväinen. Olen kokenut jo aika kauan olevani poika. Ihan ensiksi en tiennyt edes mitä se tarkoittaa. Olen tytön vartalossa, se on hyvä minulle.

Mutta silti koen olevani poika. Haluaisin lyhyet hiukset, ja sanoin siitä äidilleni ensimmäisen kerran viime keväällä. Äiti vain sanoi, että en kuitenkaan pitäisi niistä, ja että saisin päättää hiuksistani vasta vuotiaana. Tuntuu pahalta, että äitini määrää sen kuka olen. Olen nyt ystäväni pakottamana mennyt puhumaan kouluni kuraattorille, kerran. Huomenna tapaan kuraattorin taas. Ajattelin kertoa hänelle tuntemuksistani. Jos vaikka hän auttaisi jotenkin.

Nyt kuitenkin kaipaan neuvoa, voisiko äitini ymmärtää tilanteeni jotenkin? Jos kertoisin että olen poika, äiti varmaan vaan nauraisi ja sanoisi, että se on vain ohimenevä juttu, tai että keneltä olen kuullut ystävistäni, että voisi olla muutakin kuin syntymässä kerrottua sukupuolta. Vanhempani eivät ole kovin avoimia erilaisuudelle. Onko vuotias oikeasti liian nuori tietääkseen tämmöisen asian? Moi oon 13 vuotias tyttö ja mulla on pari ongelmaa.

Uskon olevani bi mutta en ole aivan varma. Ihastun yleensä poikiin mutta koen pitäväni myös tytöistä. Kunnollista tyttö ihastusta minulla ei ole kuitenkaan ollut vaikka koen pitäväni myös tytöistä.

En ole ikinä tuntenut että haluaisin kuulua hetero "lokeroon". Haluaisin kertoa äidilleni tai siskolleni monimutkaisista tuntemuksistani mutta tuntuu että se ei olisi sopivaa koska en ole varma olenko bi. Isäni on sitten toinen asia koska jos olen bi pelkään että hän ei hyväksy minua.

Hän on osoittanut että homous ei ole ok hänen mielestään. Siskoni taas olisi ensimmäinen henkilö jolle kertoisin koska olemme hyvin läheisiä. Lähiaikoina olen myös miettinyt sukupuoltani. En haluasi luultavasti lokeroida itseäni kumpaankaan sukupuoleen. Isäni on myös osoittanut että trans sukupuolisuus yms. Ei ole hänen mielestään ok. Ja lisään vielä että minulla on nyt alkava ihastus naispuoliseen ystävääni.

Mä olen 17 vuotias, ja biologisesti syntynyt naiseksi, ainakin omistan d kupin tissit ja kuukautiset liian usein, joten se on kai aika selvää, että naiseksi minut lasketaan. Mulla on yksi kaveri, kenen kanssa puhun paljon kaikesta ja hyvin rehellisesti, ja olemme puhuneet siitä, kuinka nykyisin lapsia ei saa sanoa tytöiksi tai pojiksi ja antaa heidän kasvaa sellaisina kuin itse haluavat ja muuta roskaa. En tarkoita tätä ilkeästi, mutta näin uskon Olen ollut kerran elämässäni umpirakastunut tyttöön, melkein 3 vuotta, ja olen vasta päässyt siitä yli, mutta oonkohan vaan.

Kun ihastuminen oli suurimmillaan, mietin että olen rakastunut ihmiseen, en sukupuoleen. Tämä tyttö oli vieläpä hyvin poikamainen ja se kiehtoi minua. Täytän pian 18, ja olen enemmän hukassa kuin ikinä. En ole ikinä katsonut ns. Tämän kokemuksen olen kokenut vain kerran pari elämäni viimeisen vuoden aikana, eikä yksikään heistä ole oikea pari, he ovat fiktiivisiä hahmoja, jotka ovat miehiä ja homoseksuaaleja.

Jos näkisit minut kaupungilla, et varmaan katsoisi toistamiseen, olen ihan hyvän näköinen, mutten ihmeellinen, näytän normaalilta teini pojalta. Jos katsoisit hiukan tarkemmin huomaisit, että paitani on kireä siitä missä tissit kasvaa ja että kasvonpiiteeni ovat kovinkin naiselliset, vaikkei mikään muu minussa naisellista olekkaan. Joten, olen siis nainen, joka ei haluaisi muuttaa itseään, mutta ei voi kuvitellakkaan elää lopun elämää siten, että minut nähdään ja että minua kohdellaan naisena.

Unelmaelämääni olisi olla homo mies, mutta olen nainen, ja jos pidän miehistä, olisin vain hetero ja hauskin osuus tässä on se, että en halua olla hetero. Haluan olla homo, koska siltä minusta tuntuu, mutta haluan poikaystävän, mutta satun olemaan nainen. Ja saatan yhä olla ihastunut oikeaan naiseen. En ole ikinä tuntenut olevani näin hukassa identiteettini kanssa, enkä halua puhua kenellekkään avoimesti tästä vaan kärpertyä peiton alle ja odottaa, että joku tulee ja kertoo mikä minun pitäisi olla… koska mä en enää tiiä?

Osaisko kukaan sanoo mitään mun sekaisin olevasta elämästä? Hei olen v tyttö. Olen huomannut ihastusta erästä naista kohtaan jo yli puolisen vuotta ja koen olevani lesbo.

Olen jo kertonut parille parhaalle kaverilleni ja sille ihastukselleni tunteistani, mutta minua pelottaa silti kertoa muille. Toivoisin, että saisin edes vähän apua täältä. Ja yksi jutti minkä haluaisin vielä tietää on, että onko sillä väliä kuinka suuri ikäero on niinkuin esim.

Elikkäs joo oon 14v poika. Mulla ei oo koskaa ollu kunnon tyttöystävää. On ollut 8kk sitte 2vk kokeilu. Pyydän jo anteeksi heti, jos aihe ei tänne kuulu. Mutta asiaan, tyttö halusi kanssani jo seksiä mutta minua alkoi aihe ahdistamaan. Ajatus tytön kanssa kiihottaa kovasti.

Mutta pelkään että kun on tallaista ahdistusta, että olisin homo. En ole varsinaisesti pojista koskaan kiihottunut ja en ole koskaan poikiin ihastunut. Tytön kanssa suhde tuntuu luontaiselta. Minun kavereillani tuskin tallaista ahdistusta on, sillä heistä suurin osa on harrastanut jo seksiä. Eniten pelottaa, entä jos en pidäkään siitä, entä jos lerpahtaa kesken kaiken, entä jos en laukea, entä jos seksi epäonnistuu. Olen 15 vuotias tyttö ja minua ahdistaa pojat ja lähiaikoina myös tytöt.

Olen omaitseni parhaiten poikien seurassa. Kysymys kuuluu mikä olen seksuaaliselta suuntautumiseltani? En ole koskaan seurustellut saatikaan suudellut ketään, mutta sanon usein kavereilleni, kuinka komeita poikia olen tavannut. Hei olen 14 v poika joka on pienestä asti tuntenut ihastusta tyttöihin sekä edelleen tunnen vetoa tyttöihin mutta nyt viikko sitten tunsin tietynlaista vetoa poikaan. Kiihotun edelleenkin naisista mutta kiihotun myös siitä, kun ajattelen että toinen samaa sukupuolta oleva masturboi.

En ole ikinä tuntenut mitään tunnetta samaan sukupuoleen mutta nyt ollessani 14 olen tuntenut pari kertaa. En pidä pojista mutta yksi aiheuttaa minulle epävarmuuden tunteen. En halua olla pojan kanssa mitään muuta kuin kaveri mutta tytön kanssa haluan. Muutama päivä sitten kuvittelin pussaavani tätä poikaa ja se aiheuttaa epävarmoja tunteita, vaikka en hänestä tykkää. Tyttöjä voisin pussata paljon mieluummin.

Olen kyllä aina pitänyt tytöistä enkä pojista! Onko tämä jokin vaihe, sillä koen itseni onnelliseksi jos olisin tytön kanssa yhdessä. Hei, minulla on 13 vuotta täyttänyt poika, jonka olen huomannut pukevan yöksi päälleen minun rintaliivini ja toppini.

Lapsi on aina ollut hiljainen, hieman arka, eikä lainkaan kiinnostunut puhumaan minulle mistään seksuaalisuuteensa liittyvistä asioista Olen yhtäaikaa hämmentynyt, huolestunut ja myös kieltämättä hieman huvittunut. Mitä mieltä olette pitäisikö minun ohjata häntä jonnekin keskustelemaan vai antaa olla vielä ihan rauhassa omiin tuntemuksiinsa syventyen?

Moi olen juuri vuotta täyttänyt nuorukainen poika kärsin seksuaalisista pakkoajatuksista ja homouskammosta. Elikkä ennen kuin joku käsittää väärin en ole homofoobikko. Olen hyvin suvaitsevainen ja hyväksyn kaikki. Mutta 2kk sitten päähäni tupsahti, että entä jos olen homo.

Ilman mitään syytä varsinaisesti. En muistaakseni ole koskaan ihastunut poikaan vaan aina tyttöihin. Ja aina kun tyydytän, niin se ajattelen aina naisia. Katson pääasiassa vain lesbopornoa joskus myös heteropornoa.

Kerran kokeilin katsoa homopornoa ja kokeilin runkata mutta en pystynyt sillä alkoi ahdistamaan niin paljon, että en voinut edes katsoa sitä videota. Kadun tätä, sillä sitten se varsinainen helvetti alkoi. Päässäni alkoi pyöriä seksuaalisia kuvia miehistä. Eka ne ahdistivat, sitten ne eivät tuntuneet enää miltään nyt ne jopa kutkuttavat kerran sain puolistondiksen siitä eilen ja pelkään että nämä ajatukset tekevät päivä päivältä minusta homon. Muistan jo varhaisesta eskari iästä kun pussailin tyttöjen kanssa silloin olin suosittu ala-koulussa tyttöjen keskuudessa ja minulla oli silloin koko luokka kavereina.

Kaipaan sitä aikaa tai ylipäätänsä vielä sitä aikaa 3kk sitten kun koin olevani täysin hetero. En kestä, jos minusta tulee homo en halua ikinä olla poikien kanssa muuta kuin vain hyvä kaveri. Minulla on suvaitsevat vanhemmat ja osa kavereistani on suvaitsevia, joten kaapista tulo ei ole ongelma mutta en pysty sitä jos olen oikeasti homo myöntämään itselleni ja mun elämä olis pilalla silti.

Nyt saattaa vielä tuntua tältä mutta pelkään että parin viikon päästä munaa. Mun elämä on nyt täyttä helvettiä näitten ajatusten takia ja en tiedä enää mitä olen. Jos pystytte vähän auttamaan tai jakamaan kokemuksia, kun olitte tässä iässä ette uskon kuinka arvostaisin.

Voiko homoeroottiset ajatukset muuttaa sinut homon suuntaan, jos niitä väkipakolla ajattelee koko ajan? Joudun testaamaan joka päivä monta, kertaa kiihotunko niistä. Olen 13v poika ja olen homo. Mutta minua pelottaa että tämä onkin vain vaihe enkä olekaan homo. Jos tulisin kaapista ulos vanhemmilleni niin he tod. Olen tykännyt 10v asti pojista ja tykkään edelleen! En voisi kuvitella itseäni naisen kanssa. Ja jos mummokin kysyy "no onks sul tyttöystävää jo?

Olen ajatellut tulla lähiaikoina kaapista ulos mutta minulla on tullut tallainen ajatus että en olisikaan homo ja tämä olisikin vain vaihe. En tiedä mitä tehdä. Moi, olen 13v tyttö, joka miettii seksuaalista suuntautumista. Kiihotun todella paljon tytöistä ja voin saada orgasmin vain naisten pussailemisen aatteesta.

En ole ikinä sormittanut enkä kosketellut itseäni mutta kiihotun niin paljon ja vahvasti naisista. Tykkään kyllä ehkä miehistäkin? Olen jopa lievästi kiihottunut kerran miehestä, ja olen ihastunut moneen poikaan. Olen vain pari kertaa nähnyt jonkun tytön ja ajatellut "hän on söpö" ynnä muuta. Mutta en tiedä oliko se ihastumista vai mitä Mutta kun nään naisten pussailevan tai muuta Olen ollut netti suhteessa kahteen poikaan, jossa yksi oli transseksuaali. En vain tiedä, olen vielä 13 ja minulla on vielä aikaa.

Kiihotus tuntuu ahdistavalta minulle. Se on vahva ja melkein epämukava. Kerran fanfictionilla ja kerran kirjoitin instagramiin " sexy" ja naisia pussaili altaassa. En ole katsonut pornoa enkä kunnon alastomuutta. Jos vain voisitte auttaa Eipä sillä ole väliä demiseksuaali. Minulla on kaveri, joka tuli kaapista kaveriporukalleen, ja sanoi olevansa lesbo. Meidän [kaveriporukan] mielestä siinä ei ole ongelmaa.

Tietääkseni perheelleen hän ei ole kaapista vielä tullut. Itsekin tiedostan, että joskus kaapista ulos tuleminen on minullakin edessä. Nyt askarruttaa, että jos lukiossa alan seurustelemaan tytön kanssa, ja suhde on vakavampi, miten kerron asiasta perheelleni? Seksuaalivähemmistöt ovat heille — heidän mukaansa — OK, mutta kuulen useastikin että "tämäkin on homo" ja että "homoutta korostetaan liikaa" tai: Minusta se on typerää ja heidän puheissaan on kielteinen sävy.

Ihan sama kuka siinä vierellä on, pääasia että on onnellinen. Lisäksi koen asumisen pienellä paikkakunnalla ongelmallisena: Huomaan, että monia askarruttaa samat kysymykset kuin itseäni, mutta en silti löydä vastauksia siihen mikä omassa sisimmässäni kalvaa. Olen 17 vuotias, ja pian ikää tulee täyteen 18 syksyllä. Kertaakaan en ole ihastunut ihmiseen.

Vastakkaiseen tai samaan sukupuoleen, vaikka pidänkin ajatusta kiehtovana. Minuun on monesti ihastuttu, mutta olen kieltäytynyt. Se on vaikuttanut ihmissuhteeseen ja minun on ollut sen jälkeen vaikea lähestyä tätä ihmistä. Se tuntuu henkisesti liian raskaalta. Olen tuntenut erään naisen 11 vuotiaasta asti.

Luokittelisin hänet parhaaksi ystäväkseni. Hän on vahva, kovamielinen mutta leikkisä persoona. Hän on nyt 28 vuotias. Hänellä on ollut elämässään vain yksi parisuhde ja usein hän puhuu nuorista ihmisistä jotka häneen ihastuvat synkeässä valossa. Monet hänen ystävänsä ovat rakastuneet häneen hetkellisesti, ystävyyden kasvaessa.

Tunne on itselleni outo. Pari vuotta sitten teini ikäni aluilla aloin tuntemaan omituista kevyttä tunnetta aina kun vietin hänen seurassaan aikaa. Ja se on jatkunut sen jälkeen. Olemme päivittäin tekemisissä, ja huomaan olevani onnellinen hänen seurassansa.

Ja välillä minusta tuntuu, että hän minun. Mutta samalla, tuntuu rankalta vaivata sydäntäni sillä ajatuksella. En osaa päästää irti.

Koska en usko, että pystyisin koskaan löytämään mitään yhtä rakasta ja tärkeää. Olen aina ollut huono ystävystymään. Eikä minulla ole muita sydänystäviä, joihin pystyisin tukeutumaan jokaisessa vartalon ongelmassani tai henkisessä. Kuitenkaan, en voisi kuvitella harrastavani seksiä hänen kanssaan. Mutta miehet, herättävät minussa suuren ahdistuksen jota en pysty karistamaan kannoiltani.

En tiedä mitä teen. Elän itseni kanssa ristiriidassa. En suinkaan ollut hiljaa tuoreista kokemuksistani seksuaalisen kanssakäymisen kentällä vaan rehvastelin asialla ystävilleni.

En halunnut olla millään tavalla tietoinen siitä, että tapahtunut olisi ollut seksuaalista hyväksikäyttöä, vaan uskottelin itselleni kokemuksen hankkimisen vanhemman miehen kanssa olevan yksinomaan hyvä asia. Neitsyyden menettäminen neljätoistavuotiaana ja vielä omalle enolle, tuntui silloin hyvältä keinolta aiheuttaa pahennusta ja toisaalta myös saada ihailua osakseen.

Olin jatkuvasti masentunut ja ahdistunut, mutta jo niin täysin unohtanut sen, että elämä voisi tuntua mielekkäämmältäkin, että pidin tilaani varsin normaalina.

Oksensin monesti syömäni ruoan salassa perheeltäni ja ystäviltäni, sillä halusin olla hoikka ja kaunis. Myös useita kertoja päivässä toistuva pakonomainen masturbointi kuului käsitykseeni jokseenkin normaalista 14 vuotiaan elämästä. Painajaisissani juoksin pakoon takaa-ajajia, jos ylipäätänsä sain nukuttua ja päivisin yritin selvitä koulussa luokkatoverieni jatkuvasta solvaamisesta piittaamatta.

Kiusaamiseni alkoi kun yläasteelle siirtyessäni en suostunut omaksumaan hyväksyttyä pukeutumiskoodistoa vaan käytin erilaisia vaatteita kuin toiset oppilaat. Epäilen osasyyksi koulukiusaamiseeni myös erilaista arvomaailmaani ja vääränlaista kaveripiiriäni. Pahimpina päivinä suunnittelin aseen tai pommin viemistä kouluun, sillä kiusaajani eivät tuntuneet ansaitsevan muuta kuin tuskallisen kuoleman. Kahdeksannen luokan puolivälissä vaihdoin kuitenkin koulua ja vähitellen kiusatun ulkopuolisuus vaihtui muutamiin koulukavereihin ja jopa jonkinlaiseen itsetunnon ja turvallisuudentunteen palautumiseen.

Neljäntoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä minulla oli useita kymmeniä eri seksisuhteita pääasiallisesti itseäni vanhempien miesten kanssa. Vain yksi näistä suhteista oli vakava seurustelusuhde ja kesti yli kaksi kuukautta.

Ollessani yhdeksäntoistavuotias mainitun pidemmän seurustelusuhteen aikana sain ensimmäisen orgasmini harrastaessani seksiä toisen kanssa. Seurustelun ohella minulla oli seksisuhteita muidenkin miesten kanssa, sillä koin yksiavioisen parisuhteen ahdistavana ja luonnottomana instituutiona. Seurustelukumppanilleni en tosin sallinut samanlaisia vapauksia vaan odotin yksin riittäväni täyttämään hänen seksuaaliset tarpeensa. Olin myös ajoittain väkivaltainen kumppaniani kohtaan ja perustelin itselleni lyömisen olevan oikein, sillä hän oli kuitenkin vain mies.

Muutenkin asenteeni olivat kärjistetyn epätasa-arvoisia, sillä sisimmässäni kannoin halua kostaa kokemani vääryyden kaikille miehille. Opiskelin kolme vuotta vaatetusartesaaniksi ja valmistumisen jälkeen aloitin opinnot metallikalustelinjalla, mutta kyseinen koulu jäi kesken. Koin terapiasta olevan sen verran apua, että jatkoin siellä käymistä muutaman kuukauden ajan.

Varsinainen hyöty kyseisistä tapaamisista oli, että sain kuulla enoni käyttäneen minua seksuaalisesti hyväkseen ja että tapahtuneella on jotain tekemistä nykyisen ahdistukseni kanssa. Terapeuttini ei kuitenkaan katsonut aiheelliseksi läpikäydä tapahtunutta sen enempää. Mielialani ja itseluottamukseni paranivat vähäksi aikaa, mutta seuraavana syksynä tilani oli taas entistä huonompi.

Pahimpina kausina pelkäsin olevani lopullisesti sekoamassa, haudoin itsemurhaa ja koin olevani totaalisen yksin. Päiväkirjoissani toistuu kuvaus siitä, kuinka rintakehääni tuntui olleen ammuttu valtava reikä. Sisälläni oli vain tyhjä aukko siinä, missä elämänilon ja rakkauden tunteiden olisi kuulunut olla.

Parinkymmenen ikäisenä hakeuduin töihin seksiliikkeisiin strip-tease tanssijaksi, sillä tarvitsin rahaa ja katsoin miesten ihailun ja huomion olevan itsetunnolleni hyväksi. Pärjäsin kohtalaisen hyvin ja vietin monesti viikonkin putkeen vieraassa kaupungissa työskennellen aamusta iltaan. Pääasiallinen tulonlähde privaattiesityksissä olivat asiakkailta saadut tipit, jotka vaihtelivat viidestä kahteensataan euroon, riippuen siitä, mihin asiakkaiden toiveisiin suostui.

Aluksi pidin tiukkaa linjaa sen suhteen, että annoin asiakkaiden vain kosketella itseäni maksusta, mutta itse en tehnyt mitään. Varsin nopeasti luovuin olosuhteisiin nähden tekopyhältä vaikuttavista rajoista ja suostuin jopa seksiin tarpeeksi suuresta korvauksesta ja miellyttävän asiakkaan sitä ehdottaessa. Työskentelin lähinnä koulujen kesäloma-aikaan ja monesti myös viikonloppuisin ja satunnaisesti tuurasin keikkansa peruneita strippareita.

Työskentelin privaattitanssijana yhteensä kolme vuotta välillä aktiivisemmin ja välillä pitkiä taukoja pitäen. Voiko parisuhteella ja rakkaudella oikeasti täyttää sisäisen tyhjyyden? Sen voisi ehkä täyttää vastausten ja itsensä etsimisellä? Elämä ei tule koskaan valmiiksi. En suostu vieläkään myöntämään, että yksinäisyys huonontaisi elämäni laatua mitenkään merkittävästi ja tuskinpa tulen sitä koskaan tietämään, vaikka huonontaisikin.

Jotenkin vain tiedän, että tulen viettämään elämäni yksin. Ehkei rakkaus ole minua varten? Käsitykseni sosiaalisista suhteista muuttuivat kasvaessani aikuisemmaksi aina vain esineellistävimmiksi.

Yleisesti ottaen ihmiset edustivat minulle välineitä joita saattoi käyttää oman tahtonsa mukaisesta päämääriensä tavoitteluun. Näkemykseni ihmissuhteista sopivat ennemminkin shakkiotteluun, kuin tasa-arvoiseen kanssakäymiseen. Saavuttaakseen asioita oli osattava pelata ja tehdä oikeita siirtoja. Pidin itseäni taitavana manipuloijana ja sain perverssiä nautintoa sosiaalisten pelieni pelaamisesta. Peliä pelasin houkuttelemalla seksikumppanini kiintymään itseeni ja sopivan tilaisuuden tullen petin hänen luottamuksensa ja käytin intiimejä tunnustuksia julmasti kulloistakin uhria itseään vastaan.

Voittaminen näissä peleissä tarkoitti viimeisen sanan sanomista, toisen osapuolen nöyryyttämistä ja haavoittamista henkisesti enemmän, kuin mitä itse haavoittui. Kesällä , noin puoli vuotta metallikalustelinjan kesken jättämisen jälkeen sain idean Kansanopiston kuvataidelinjalle hakemisesta, ja pääsin sisään.

Oikeastaan vasta kansanopiston pienessä ja varsin nuorista taiteilijanaluista koostuvassa yhteisössä koin kuuluvani ryhmään, jolla on itseni kanssa jollain oleellisella tasolla yhteistä. Sain ystäviä, jotka hyväksyivät minut sellaisena kuin olin ja aiemmin epäoleelliselta tuntunut taiteilijan ura alkoi tuntua yhä enemmän omalta jutultani. Päätin hakea Lahden taideinstituuttiin Kansanopiston jälkeen.

Pääsin Taideinstituuttiin opiskelemaan ja varsin nopeasti koulun alkamisen jälkeen otin yhteyttä koulupsykologiin univaikeuksien takia. Koulupsykologista, jonka vastaanotolla kävin ensin, ei ollut pitkäaikaisempaa iloa, sillä varasin kesän jälkeen jälleen uuden ajan. Tällä kertaa pääsin psykologin hoitoon, joka todella osasi auttaa minua ja aloitin menneisyyteni läpikäymisen sen sijaan, että psykologi olisi vain keskustellut kanssani senhetkisistä mielentiloistani.

Käsittelin lapsuuttani sekä seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutunutta syyllisyyttä. Jouduin kohtaamaan myös omat vääristyneet näkemykseni seksistä valta-alistussuhteiden välineenä. Koko käsitykseni sosiaalisesta vuorovaikutuksesta oli pahasti vääristynyt ja pitkään jatkunut tunteiden patoaminen oli vaikeuttanut tunteiden ilmaisuani. Pala kerrallaan minun oli pakko kyseenalaistaa itseni ja toimintatapani tullakseni tietoiseksi hyväksikäytön ja vanhempieni aiheuttamien traumojen persoonaani kohdistuvasta rasituksesta.

Käsivarsien viiltelyn olin lopettanut ennen kuin täytin yhdeksäntoista, mutta menneisyyden kohtaamisesta aiheutuva tuska aiheutti vastustamatonta halua palata fyysisen kivun tuottamaan helpotukseen. Opettelin erottamaan asiat mitkä lisäisi omaa hyvinvointiani niistä, jotka saivat minut voimaan huonommin ja vähitellen tarve viiltelyyn ja itseni satuttamiseen alkoi vähetä.

Sain Taideinstituutissa tapaamiltani ystäviltä vertaistukea ja kannustusta raskaan henkisen prosessini läpikäymiseen ja voimaa ja lohtua toi tieto siitä, että valitettavan moni ihminen ympärilläni oli kokenut vastaavan kohtalon lapsuudessaan tai nuoruudessaan.

Avauduin kokemuksistani ensimmäistä kertaa myös äidilleni ja sisaruksilleni, jotka kokivat helpotuksena sen, että perheemme traumaattisesta menneisyydestä oli viimeinkin avattu keskustelu. Useiden keskustelujen jälkeen äitini pyysi minulta anteeksi sitä, ettei ollut pystynyt kantamaan vastuutaan vanhempana. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, että siskoni ja äitini olivat olleet minusta todella huolissaan, mutta kyvyttömiä ilmaisemaan välittämistään.

Päästessäni asioiden käsittelyssä sille asteelle, etten enää ajatellut olevani itse syyllinen siihen, että enoni oli käyttänyt minua hyväkseen, otin yhteyttä poliisiin ja tein rikosilmoituksen tapahtuneesta. Valitettavasti rikosilmoituksen ylöskirjannut poliisi ei ottanut minua kovinkaan vakavasti vaan naureskeli kertomilleni yksityiskohdille. Yli kymmenen vuotta vanha tapaus ei ollut enää oikeustoimikelpoinen, koska lainsäädäntö oli ollut tapahtuman aikaan toisenlainen ja minun olisi pitänyt tehdä ilmoitus enostani vuoden sisällä siitä, kun täytin kahdeksantoista.

Poliisin asenne ei luonnollisestikaan lisännyt luottamustani yhteiskuntajärjestelmäämme kohtaan, vaikka psykologi sanoikin poliisin asenteen olevan valitettavan yleistä hyväksikäyttötapauksissa. Poliisi suhtautui asiaan juuri niin kuin olin itse itseäni siitä syyllistänyt: Seksuaalisesta hyväksikäytön uhriksi joutuneet ihmiset kärsivät erilaisista ongelmista hyväksikäytön keston, vakavuuden ja laadun mukaan. Nämä kyseisestä johtuvat traumat voidaan jakaa fyysisiin, sosiaalisiin, seksuaalisiin ja psykologisiin oireisiin.

Monissa tapauksissa seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneet voimakkaat syyllisyydentunteet ja häpeä estävät uhreja hakemasta apua. Pelko yhteisön suhtautumisesta on myös usein syynä siihen, miksi uhri kokee paremmaksi vaihtoehdoksi olla kertomatta asiasta ulkopuolisille, kuin altistaa oman kunniallisuutensa ja siveellisyytensä kyseenalaistettavaksi. Tyypillistä on vähäinen itseluottamus ja —kunnioitus, oman kehon aliarvostaminen ja jopa halveksiva suhtautuminen siihen kuten myös käytös, joka vahingoittaa kehoa.

Vahingoittavaa käytöstä ovat esimerkiksi alkoholi- ja muut riippuvuudet, ylenmääräinen työnteko tai urheilu, itsensä fyysinen vahingoittaminen ja prostituutio. Masennus, itsemurha-ajatukset, itseensä kohdistuva viha ja syyllistäminen ovat myös tyypillisiä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuneella ihmisellä. Ajelin myös pääni kaljuksi varsin lyhyen ajan sisällä hyväksikäytön loppumisesta.

Itsemurha-ajatukset ja pitkät unettomuusjaksot tulivat myös osaksi elämääni hyväksikäytön jälkeen. Hylätyksi tulemisen kokemukset ja tunne siitä, että on torjuttu, voi aiheuttaa myös eristäytymistä. Kokemus oman yksityisyyden katoamisesta ja irrallaan olemisen tunteet, järkyttyneisyys, turtuneisuus ja vaikeus kokea positiivisia tuntemuksia vaikuttavat monesti myös sosiaalisen elämään. Samoin voi ilmetä tiedostamatonta hakeutumista uudelleen ja uudelleen tilanteisiin, joissa trauma voi toistua.

Olen järjestelmällisesti koko elämäni ajan laittanut poikki ystävyyssuhteitani kun olen kokenut, että ihmiset ympärilläni ovat alkaneet päästä liian lähelle minua. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on aina ollut hyvin vaikeaa ja luottamuksen saavuttaminen on kestänyt useimmiten vuosia.

Olen vain harvoin kertonut ystävilleni todella henkilökohtaisia asioita, sillä olen useimmiten pyrkinyt olemaan parhaani mukaan valmistautunut siihen, että he kuitenkin pettävät luottamukseni. Seksiä harrastaessa tietynlainen tilanne, koskettaminen tai käyttäytyminen saattaa laukaista hyväksikäytön uhreilla epämieluisia muistoja hyväksikäyttötilanteesta. Vaikeudet seksuaalisessa kiihottumisessa ja orgasmin saavuttamisessa ovat tyypillisiä, kuten myös erilaiset kivun tuntemukset seksin aikana.

Joskus hyväksikäytetyt eivät halua harrastaa seksiä lainkaan tai vain hyvin harvoin. Minulla on koko seksuaalisesti aktiivisen ikäni ollut vaikeuksia kiihottua ja usein olen miettinyt seksin harrastamisen lopettamista kokonaan.

Monesti olen kokenut yhdynnän miesten kanssa lähinnä epämukavana ja kohteliaisuudesta kumppaneitani kohtaan olen kokenut parhaaksi näytellä orgasmi sen sijaan, että olisin kertonut todellisista tunteistani. Vatsakivut, kipu yhdynnän aikana, kuukautiskivut, pahoinvointi, päänsärky, kipeät hartiat, eli lyhyesti ilmaistuna kaikenlaiset erilaiset kivunkokemukset kuuluvat useissa tapauksissa oireisiin.

Syömishäiriöt, sydämentykytykset, hyperventilaatio, välinpitämättömyys arkisia asioita kohtaan ja univaikeudet ovat uhreilla yleisiä. Trauman jälkeiseen stressireaktioon viittaa yli kuukauden seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen jatkuva eristäytyminen koulusta, töistä tai muusta normaalista sosiaalisesta elämästä, sekä tapahtuman kieltäminen ja haluttomuus puhua siitä. Tietynlaisten tilanteiden vältteleminen ja tapahtumien uudelleen kokeminen tahattomasti mm.

Pelon ja vihan tunteet, sekä pakonomainen tapahtumien vatvominen kuuluvat myös monesti stressireaktion oireisiin, jotka lievenevät ajan kuluessa. Sairastuin bulimiaan neljätoistavuotiaana ja syömäni ruoan enemmän tai vähemmän säännönmukainen oksentaminen on kuulunut elämääni yli kymmenen vuoden ajan.

Minun on edelleenkin vaikea muistaa kertoja jolloin olin yhdynnässä enoni kanssa, sillä painan traumaattiset muistot järjestelmällisesti pois mielestäni. Pelkään ja vihaan suurinta osaa miessukupuolen edustajista, sillä alitajuisesti miellän miehet alistaviksi ja nöyryyttäviksi hirviöiksi, jotka haluavat vain raiskata ja satuttaa kerta toisensa jälkeen. Lisäksi Merja Laitinen kuvailee kirjassaan Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla esiintyviä psyykkisiä oireita seuraavasti:.

Pahan olon tunne pohjautuu jatkuvaan riitasoinnussa elämiseen itsensä kanssa. Uhrin on lähes mahdoton hyväksyä tai arvostaa itseään. Lisäksi hänen on vaikeaa näyttää toisiin kohdistuvia, heidän toiminnastaan aiheutuvia negatiivisia tunteita. Uhri kerää ja patoaa itseensä sanattomia ja lopulta hallitsemattomissa olevia negatiivisia tunteita. Tunne — elämyksestä voi tulla elämää määrittävä tekijä, joka pakottaa uhrin yhä ahtaammalla. Itseni kohdalla edellä mainittu tunteiden patoaminen näkyy selkeästi muun muassa toistuvien takaa-ajo painajaisten muodossa ja kyvyttömyytenä kohdistaa vihaani selkeästi enoani kohtaan.

Perheeni kyvyttömyys puuttua tai lopettaa enoni minuun kohdistamaa seksuaalista hyväksikäyttöä on vahvistanut minulle syntynyttä käsitystä itsestäni arvottomana ja kohtalooni syyllisenä.

Kymmenen vuotta jatkunut tunteiden piilottaminen ja kieltäminen on myös tehnyt todella vaikeaksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneiden tunnekokemusten käsittelyn ja ylipäätänsä niihin käsiksi pääsemisen terapiassa. Laitisen kirjasta Häväistyt ruumiit, rikotut mielet , käy ilmi myös seksuaalisen hyväksikäytön vaikuttavan oleellisesti uhrien kokemuksiin omasta vartalosta.

He häpeävät alastonta seksuaalista vartaloaan, sillä se sisältää rikotun ihmisyyden ja häpäisyn. Naisilla on vaikeuksia tunnistaa omaa kehoaan tai sen eri osia. He ovat kokeneet sen loppuvan joko kaulaan tai vyötärölle, riippuen siitä, millaista seksuaalinen hyväksikäyttö on ollut muodoltaan ja mihin ruumiinosiin se on kohdistunut. Esimerkiksi Freudin psykoanalyyttinen näkemys ymmärtää häpeän juuri suhteessa alastomaan ruumiiseen.

Saksan kielessä die Scham tarkoittaa sekä häpeän tunnetta, että häpyä, naisen genitaalialuetta. Sanat yhtyvät myös suomenkielessä. Seksuaalinen halu, seksi, ruumiillisuus ja koettu mielihyvä muodostavat naisten kertomuksissa omalla voimallaan etenevän häpeänkehän, joka kulkee mukana elämänkulussa. Omassa elämässäni Laitisen ja Freudin käsittelemä vartaloon sitoutunut häpeä on ilmennyt esimerkiksi haluna leikkauttaa rintani pois, viillellä sukupuolielimiäni ja vaihtaa sukupuolta.

Suhtautumiseni omiin genitaalialueisiini lähinnä välinpitämätön ja pidän sukupuolielimiäni rumina. Olen lävistänyt häpyhuuleni useilla kookkailla renkailla, sillä koen tarpeelliseksi peittää elimeni rumuutta.

Ennen lävistysten hankkimista suunnittelin useampaan otteeseen sisempien häpyhuulieni pois leikkaamista. Olen myös pitkään haaveillut peniksen teetättämisestä naisen sukupuolielimieni lisäksi, sillä minun on vaikeaa hyväksyä ruumiini rajoittumista pelkäksi vastaanottavaksi onteloksi.

Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -kirjassa Merja Laitinen analysoi insestin uhreille tekemiensä haastattelujen pohjalta sitä, millaisia erilaisia odotuksia, oletuksia ja käyttäytymistä uhrien lähipiirissä on esiintynyt siitä riippuen, kumpaa sukupuolta uhrit edustavat.

Yhteisön suhtautuminen seksuaalisesti hyväksikäytettyihin ihmisiin eroaa selkeästi sen mukaan onko uhri tyttö vai poika. Naiseutta ja naistapaisuutta määrittäviä normeja ovat kiltteys, pyyteettömyys, ystävällisyys, joustavuus ja tunnollisuus. Muiden auttaminen ja tukeminen ovat kiltin tytön ja hyvän naisen määreitä. Naisena oleminen omaksutaan tunnistamalla ja oppimalla naiseuteen liittyviä kulttuurisia odotuksia. Naisen ja tytön paikan määrittelijöinä ovat kautta aikojen toimineet miehet.

Se on rakentunut suhteessa muihin, pääasiassa miehiin ja lapsiin. Hoivaaminen ja toisten tarpeiden tyydyttäminen ovat naisten tehtäviä. Niiden kautta on soveliasta tavoitella kiitosta, kiintymystä ja hyväksyntää. Tämän tytöt oppivat jo varhain. Naisten haastatteluissa tulee esiin se, miten feminiinisyyden normit altistavat seksuaaliselle hyväksikäytölle. Niiden kautta hyväksikäyttäjän on ollut helppo alistaa tyttö — kiltti tyttö ei ole kyseenalaistanut miehen tahtoa.

Hierarkkinen sukupuolijärjestys on tukenut uhriuttavaa valtaa. Hyväksikäytetyt tytöt ovat täyttäneet kuuliaisuudellaan kaikki kiltin tytön ja hyvän naisen määreet.

Tytöt vastuullistuvat monesti itse omasta hyväksikäytöstään, sillä yhteisö leimaa heidät helposti syyllisiksi hyväksikäyttöön siveettömään ja moraalittomaan käytökseen vedoten. Hyväksikäytön uhrin näkökulmasta syyllistäminen mitätöi koetun kärsimyksen ja oikeuden uhriuteen. Laitinen mainitsee joidenkin naispuolisten uhriensa saaneen kuulla jopa suoraa huorittelua kerrottuaan kokemuksistaan julkisesti.

Yhteisön suhtautuminen heijastelee monesti myös myyttistä käsitystä siitä, kuinka nainen viettelee aina miehen, riippumatta siitä, onko kyseessä lapsi, nuori vai aikuinen nainen. Miehet muodostavat kuvaa miehisyydestään omaksumalla miehuuteen kohdistuvia kulttuurisia odotuksia ja vertaamalla itseään toisiin miehiin.

Heitä ajaa yhteistoimintaan yhtäältä homososiaalinen halu ja toisaalta tarve kilpailla keskenään ja siten koetella omaa miehisyyttään. Ystävyyssuhteita koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että naisten vaaliessa luottamuksellisia keskinäissuhteita miehet näyttäytyvät useammin ryhmissä kuin pareina. Näin he tarjoavat vahvistuksen toinen toistensa maskuliinisuudelle.

Miesten kohdalla tämä vaikeuttaa henkilökohtaisista asioista puhumista. Tutkimukseni miehet kertovat vapaa-ajan vietosta poikaporukoissa. Ne eivät kuitenkaan ole foorumeita, joissa hyväksikäyttökokemuksen voisi tuoda julki, vaan paikkoja, joissa omaa mieheyttä todistetaan ja ansaitaan. Haavoittuvuuden ja uhriutumisen julkituominen olisi kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen vastaista ja se tuhoaisi kertojan miehisyyden sekä hänen itsensä, että muiden silmissä.

Toisen miehen hyväksikäyttämäksi joutuminen altistaa miehen epäilyille omasta homoudesta, sillä heteroseksuaalisuus on yksi tärkeimmistä miehisyyden tunnusmerkeistä.

Yhteisö syyllistääkin usein hyväksikäytetyt pojat ja miehet sen perusteella, että uhrit ovat homoja tai ovat käyttäytyneet kuin homot. Uhriuden sijasta hyväksikäytetyt miehet määrittyvätkin homoiksi. Homouden kautta myös heidän ruumiinsa näyttäytyy heille likaisena ja kuvottavana. Tänäkin päivänä elävissä myyttisissä käsityksissä mies nähdään seksuaalisesti halukkaana, jolloin häntä ei voi pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen vastentahtoisesti.

Näennäisesti pojat ovat myös kykeneviä suojelemaan itseään hyväksikäytöltä, sillä he ovat fyysisesti vahvempia kuin tytöt ja maskuliinisuuden normit edellyttävät miehiltä fyysisen ja henkisen haavoittuvuuden salaamista. Näillä myyttisillä käsityksillä on merkittävä valta tehdä miehen uhriutuminen mahdottomaksi. Poikien ja miesten kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei myöskään puhuta julkisuudessa, mikä saa useat miesuhrit luulemaan olevansa ainoita.

Huolimatta seksuaalisen väkivallan nousemisesta puuttumista vaativaksi ongelmaksi, palvelujärjestelmän kehittymisestä ja seksuaalisuuden yleisestä arkipäiväistymisestä seksuaalinen hyväksikäyttö on yhä osittain tabu. Seksuaalisuus ymmärretään positiivisena asiana ja siihen liitetään myönteisiä mielikuvia, mutta hyväksikäyttö käsitetään negatiivisena, ei- toivottuna tapahtumana.

He eivät saa oikeutusta sen enempää itselleen kokemuksilleenkaan. Näen selkeinä esimerkkeinä yhteiskunnan mitätöivästä ja asiaa maton alle lakaisevasta asenteesta kokemustani kohtaan sen, että yläasteella harjoittamaani selkeästi käsivarsissani näkyneisiin itsensä viiltelyarpiin ei koskaan puututtu kysymällä tai huomioimalla asiaa millään tavalla. Kouluterveydenhoitaja ummisti silmänsä siinä missä luokanopettajat, opinto-ohjaajat ja vanhempanikin.

Erään hyväksikäyttökerran yhteydessä rikkoutuneen kondomin takia pyysin kouluterveydenhoitajalta katumuspillereitä ja hän ohjasi minut terveyskeskukseen raskaustestiin kysymättä neljätoistavuotiaalta tytöltä sen enempää tapahtuneesta. Yhteiskunnassamme on selkeä käsitys siitä, että toisten ihmisten yksityisiksi luettavista asioista ei ole sopivaa kysellä, vaikka tapahtumiin liittyisikin jotain arveluttavaa tai epänormaalia.

Yleisessä tiedossa on seksuaalisen hyväksikäytön yksilön toimintakykyä heikentävät seuraukset, mutta esimerkiksi prostituoituihin, päihteiden väärinkäyttäjiin ja itselleen, sekä muille ihmisille vahingollisiin yksilöihin suhtaudutaan pääsääntöisesti kuin he olisivat itse osansa valinneet.

Syihin puuttumisen sijasta hoidetaan useimmiten pelkkiä seurauksia. En väitä, että jokaisen prostituoidun tai alkoholistin kohdalla olisi kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä, insestistä tai seksuaalisesta väkivallasta lapsuudessa, mutta mahdollisesti näihin yhteiskunnan halveksimiin rooleihin ajautuville ihmisille voitaisiin tuoda hieman lähemmäksi mahdollisuus hakea apua myös mahdollisiin traumoihin?

Itse sain oikeanlaista hoitoa vasta 24 -vuotiaana oma-aloitteisen ja aktiivisen hoitoon hakeutumisen tuloksena. Olen ollut 2—6 kuukautta kestäneissä hoitosuhteissa neljän eri psykologin kanssa ja tavannut heitä keskimäärin kerran kahdessa viikossa.

Ja joudun aloittamaan hoitosuhteen viidennen psykologin kanssa tämän opinnäytetyön valmistumisen jälkeen. Koulupsykologi, jonka kanssa aloitin hoitosuhteen opinnäytetyöni kirjallisen osuuden aloittamisen aikoihin, ei voi jatkaa työtehtävässään sillä Lahden Ammattikorkeakoulun johtokunta päätti antaa paikan toiselle psykologille. Silti olen ollut onnekas moneen muuhun vastaavista traumoista kärsivään ihmiseen verrattuna.

Suurin osa ei koskaan yhdistä henkistä huonovointisuuttaan menneisyyden traumoihinsa ja näin ollen eivät välttämättä edes hakeudu psykologille. Hoitoon hakeutumisen syy on monesti masennus tai muunlaiset oireet, kuin itse seksuaalinen hyväksikäyttö. Luonnollisestikaan tällaisissa tapauksissa ei pelkällä lääkehoidolla ole kovin kauaskantoisia vaikutuksia ja potilaat ovat usein haluttomia kertomaan kokemuksistaan muuten kuin aivan suoraan kysyttäessä.

Kerroin ensimmäiselle psykologilleni menettäneeni neitsyyteni enolleni vasta kun tämä suoraa kysyi, että onko lapsuudessani tai varhaisnuoruudessani tapahtunut jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa.

Hoitoon hakeuduin alun perin itsemurha-ajatusten ja unettomuuden takia. Minun on ylipäätänsä ollut aina hyvin vaikeaa näyttää omaa haavoittuvuuttani ja heikkouttani, joten koen uhrin määritelmän vieläkin itselleni vieraana. Näen itseni mieluummin aktiivisena toimijana hyväksikäytössä ja näin ollen leimaudun omissa silmissäni ennemmin syylliseksi, kuin suostun ajattelemaan itseäni passiivisena uhrina, jolla ei ole ollut valtaa omaan ruumiiseensa tai elämäänsä.

Uhrin roolin omaksuminen ja syyllisyyden taakasta vapautuminen on minulle vieläkin todella vaikeaa, vaikka pystyn käsittelemään asiaa jo älyllisellä tasolla. Tunnekokemuksiini asti asioiden sisäistäminen ei ole vielä kovin oleellisesti yltänyt. Tunteiden poissulkeminen, itsensä jäädyttäminen on ollut usein ainoa vaihtoehto uhrien elämässä eteenpäin selviytymiselle. Heillä ei ole ollut oikeutta eikä tilaa näyttää seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamia tunteita, hyväksikäyttäjäänsä kohtaan kokemaansa vihaa, äitiä tai sisaruksia kohtaan kokemaansa pettymystä, tilanteisiin liittyvää avuttomuuttaan, pelkoaan tai suruaan.

He ovat olleet pakotettuja kätkemään nämä tunteet sisäänsä. Rationaalinen ajattelu on hallinnut uhrien elämää, myös heidän tunteitaan. Se on ollut tapa suojata itseään. Olen ottanut vahvan, aktiivisen ja dominoivan roolin elämässäni niin seksuaalisuuden kuin muunkin sosiaalisen toimimisen saralla välttääkseni uhriksi joutumisen toistumisen.

Toisaalta taas kärsin miellyttämisen halusta etenkin seksuaalisessa kanssakäymisessä miesten kanssa. Minulle on sairaalloisen tärkeää todistella itselleni seksuaalista haluttavuuttani miehiltä saamieni kehujen muodossa ja harrastamalla seksiä mahdollisimman monen eri partnerin kanssa.

Todellisuudessa kiinnostukseni seksiä kohtaan on käynyt yhä vähäisemmäksi, mutta asian myöntäminen itselleni on ollut niin vaikeaa, että yllätän toisinaan vieläkin itseni pönkittämästä seksuaalisesti aktiivista kulissiani erilaisilla viittauksilla vauhdikkaaseen seksielämään. Olen rakentanut käsitykseni seksuaalisuudestani jonkinlaisen nymfomaanisen amatsoni -käsitteen varaan, mikä tuntuu olevan yleisen käsityksen mukaan varsin yhteensopiva ulkonäköni kanssa. Se että oma seksuaalisuuteni on tuottanut minulle nautinnon ja ilon sijasta etupäässä henkistä kärsimystä ja tuskaa on tosiasia, jonka pyrin peittämään jopa itseltäni erilaisilla seksuaalisen aktiivisuuden ja avomielisyyden kulisseilla.

Yksin jäämisen ja turvattomuuden kokemus lapsena heijastuu ihmisten käsityksiin itsestään, mikä pohjautuu eroon ja erilaisuuden kokemukselle. Uhrit ovat yrittäneet hahmottaa ympäristönsä vastakohtaisuuksia vasten identiteettiään. Vähitellen he ovat tunnistaneet itsensä toisiksi, arvottomiksi, uhreiksi — häpeän ja inhon kyllästämiksi.

Oman naisellisuuden häivyttäminen ulkonäössäni ja sisäiset kokemukseni itsestäni pikemminkin androgyynisenä tai maskuliinisena olentona kuin naisena, viittaavat myös uhrin osan kieltämiseen itseltäni. Omaksun kerta toisensa jälkeen vahvan ja haavoittumattoman, kontrolloivan ja aktiivisen roolin välttääkseni palaamasta heikon, haavoittuvaisen ja alistetun uhrin rooliin. Näin ollen olen omaksunut myös vahvasti maskuliinisuuteen liitettyjä arvoja ja käyttäytymismalleja, sillä alistettu, heikko ja passiivinen sitoutuvat ensisijaisesti feminiiniseen roolimalliin.

Olen päätynyt ristiriitaiseen näkemykseen miehisyydestä ja miehistä. Ihannoin ja pakonomaisesti pyrin maskuliinisiksi miellettyjä ihanteita kohti, mutta samaan aikaan vihaan ja pelkään kaikkea sitä, mitä miehinen ylivalta elämässäni edustaa.

Viimeisen puolentoista vuosisadan aikana trauman vaikutuksista on kiistelty ja trauman aiheuttamien psyykkisten ja fyysisten oireiden aitoutta on kyseenalaistettu. Oikeuslaitoksella on ollut oma roolinsa sen ratkaisemisessa tunnustetaanko traumojen olemassaolo ylipäätänsä ja kuinka trauman aiheuttajaa tulee rangaista. Puhumattakaan siitä millaisia korvauksia uhri voi kärsimyksistään vaatia.

Suomessa esimerkiksi raiskauksen uhrien tai murhatun perheenjäsenten omaisten psyykkisestä kärsimyksestä on alettu maksaa korvauksia vasta luvulla. Siteeraan seuraavaksi  psykologi ja psykoterapeutti Soile Poijulan Introspekt -sivustolla julkaisemaa tutkimusta Toistaako historia itseään vai voimmeko oppia siitä? Tutkimuksessa nousevat hyvin esiin kysymykset siitä, kuinka traumojen vakavuuden määrittely on vaikeaa ja kuinka trauma käsite on varsin tuore yhteiskunnassamme.

Muisti on aina ollut keskeinen traumatutkimuksessa. Kun psykologit ja psykiatrit ovat omistautuneet tutkimaan trauman vaikutuksia tietoisuuteen, he ovat havainneet traumaattisten muistojen tallentuvan tilariippuvaisesti state dependent. Tämän vuoksi verbaalinen muisti ei pääse niihin käsiksi ajan kuluessa. Kun traumaattiset muistot on dissosioitu erotettu muista elämänkokemuksista ja tallennettu tavallisen tietoisuuden ulkopuolelle, ne voivat nousta esiin näennäisesti käsittämättöminä oireina kuten fyysisinä vaivoina, tietynlaisen käyttäytymisen toistamisena tai elävästi aistittavina uudelleenelämiskokemuksina.

Trauman toistuminen henkilökohtaisissa ja sosiaalisissa suhteissa aiheuttaa uhreille voimakasta häpeää ja nähdään yhteiskunnallisesti jatkuvana tragedian lähteenä.

Ääriesimerkkinä tästä pidetään prostituoituja, joista useimmat ovat joutuneet lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi. Soile Poijula Pierre Janet kuvasi luvun lopulla äärimmäisen voimakkaiden tunteiden häiritsevän informaation prosessointia ja muistiin tallentumista. Potilastyössään hän hoiti traumojen aiheuttamia tiloja. Janet käytti termiä dissossaatioprosessi, jolla hän tarkoitti järkyttävään tapahtumaan liittyvien ajatusten, tunteiden ja havaintojen erillään oloa suuremmasta osasta mielen sisältöä.

Hoitona hän käytti trauman paikantamista. Aluksi Sigmund Freud yhtyi Janetin käsitykseen psykopatologiasta ja piti sitä trauman aiheuttamana. Hoidoksi hän määritteli trauman muistamisen ja katharsiksen puhdistautumisen.

Freudin mukaan hysterian aiheuttaja oli lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö. Myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi tämän teorian. Enemmistö Freudin potilaista - suurin osa oli naisia, kertoi sukulaistensa ahdistelleen heitä seksuaalisesti, kun he olivat olleet lapsia. Osa syytetyistä hyväksikäyttäjistä oli Freudin kollegoita ja hänen sosiaalisen ja akateemisen seurapiirinsä jäseniä.

Freud päätteli, ettei niin yleinen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ollut todennäköistä ja kehitti infantiilin seksuaalisuuden ja tiedostamattoman oidipaalisen konfliktin ja fantasian teoriat selittämään potilaidensa kertomuksia. Freudin käymä kamppailu potilaiden muistojen merkityksestä jatkuu nyt trauma-alan ammattilaisten keskustelussa, josta ääriesimerkki on erityisesti USA: Keskustelua valheellisista muistoista voidaan tarkastella sosiopoliittisena ilmiönä. Koska kaltoin kohtelun ja hyväksikäytön todellisuuden yleinen hyväksyminen on historiallisesti suhteellisen uusi ilmiö, nyt on käymässä samoin kuin minkä tahansa aiemmin menneisyydessä torjutun ilmiön tunkeutuessa kollektiiviseen tietoisuuteen.

Toisin sanoen se herättää vastustusta, kunnes vastustuksesta kehittyvät uudet rajat ilmiön tulevalle kehitykselle. Vaarana voi kuitenkin olla, että suljetaan silmät tässä hetkessä tapahtuvalta lasten kaltoin kohtelulta ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja näin vaikeutetaan nyt jo aikuisten, lapsena hyväksikäytettyjen avunsaantimahdollisuuksia. Soile Poijula Jokaisen oman arvion varaan jää kuinka paljon Freudin vuonna kehittämän viettelyteorian kumoaminen ja hänen potilaidensa lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneiden seksuaalisten hyväksikäyttökokemusten muistojen pelkäksi fantasiaksi leimaaminen vaikuttaa asenteisiin vielä tänäkin päivänä.

Itse näen hyvinkin selkeän syy-seuraussuhteen näiden asioiden välillä esimerkiksi siinä, miten minua kuulustellut poliisi suhtautui kokemaani seksuaaliseen hyväksikäyttöön lähinnä vitsinä. Psykologini kehotti minua tekemään rikosilmoituksen enostani nimenomaan seksuaalirikoksiin erikoistuneelle poliisille, mutta kysyessäni poliisilaitokselta kyseenomaista ammatti-ihmistä, ei siellä edes tiedetty mitä tarkoitin. Se vähä mitä tiedän enoni henkilöhistoriasta tai lapsuudesta puoltaa jokseenkin yleistä näkemystä siitä, että lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut henkilö toistaa omia traumojaan aikuisena.

Äidin äidillä on ollut tapana soitella epämääräisiä puheluita ollessaan humalassa, ja muutamissa näissä hänen kanssaan käymistäni keskusteluissa mummoni on syyttänyt äitini isää insestistä.

Näin ollen ei olisi kaukaa haettua, että äitini isä olisi lähennellyt seksuaalisesti myös toisesta avioliitostaan syntyneitä lapsia, enoani ja tätiäni. Äitini ei ole ollut halukas keskustelemaan aiheesta, enkä ole halunnut painostaa häntä suorilla kysymyksillä.

Enoni kanssa en hyväksikäytön loputtua ole ollut sellaisissa väleissä, joissa kyseisten asioiden kyseleminen olisi ollut mielekästä. Lainaan seuraavassa osiossa seksuaaliterapeutti Markku Väätäisen pedofiilejä ja hyväksikäyttäjiä koskevia tutkimuksia valottaakseni myös enoni toimintaa.

Nähdäkseni hän ei ole yksinomaan ihmishirviö, vaan samalla myös olosuhteiden ja kasvatuksen uhri. Mahdollisesti hän on joutunut joko näkemään insestiä perheessään tai joutunut itse sen uhriksi. Kun varoitellaan lapsia ja nuoria pusikoissa väijyvistä namusedistä, unohdetaan monesti se ikävä tosiasia, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy todennäköisimmin joku lapsen sukuun tai perheeseen kuuluva henkilö.

Toinen merkittävä ryhmä hyväksikäyttäjiä löytyy uhrin muusta lähipiiristä: Paljastuminen jakaa usein yhteisön kahtia suhteessa syyllisyyteen. Valitettavan usein hyväksikäytetyn lapsen tai nuoren lähipiirikin voi asettua uskomaan ja tukemaan hyväksikäyttäjää. Tämä selittyy osittain sillä, että monesti hyväksikäyttäjä on rakentanut lapsen tai nuoren vanhempiin luottamuksellisen suhteen ja varmistanut näin kiinni joutuessaan oman uskottavuutensa lapsen "kuvitteluja" tai "valheita" vastaan.

Järkytys omaa lasta tai nuorta kohdanneesta onnettomuudesta selittää osaltaan vanhempien tarpeen aluksi kieltää tapahtuma. Ahdistus ja avuttomuus lamaavat aikuisia ja estävät heitä toimimasta vanhempina, kuten myös oman äitini kohdalla tapahtui.

Omalle isälleni, saatikka äidin puolen isovanhemmille en ole koskaan sanallakaan maininnut enoni pedofiilisistä taipumuksista. Markku Väätäinen esittää myös, että yhteiskuntamme on syvällä sisimmässään monessa mielessä lapsikielteinen tai lapsivihamielinen. Tämä pahanolon säilöminen ja kaataminen lapsiimme tapahtuu usein tiedostamatta.

Valitettavan usein tämä siirto tai purku tapahtuu seksuaalisena hyväksikäyttönä. Lapsiin tai nuoriin seksuaalista mielenkiintoa kokevan henkilön kehityshistoriasta ja kasvuympäristöstä voidaan löytää erilaisia riskitekijöitä, jotka saattavat johtaa nuoruudessa tai aikuisuudessa lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja pedofiiliseen persoonarakenteeseen.

Väätäinen Väätäinen esittää myös, että lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttäneiden hoidoissa on tullut usein esiin heidän oma traumatisoitunut lapsuutensa ja nuoruutensa, jossa on ollut perheiden rikkinäisyyttä, pahoinpitelyä, piittaamattomuutta, henkistä julmuutta tai seksuaalista rajattomuutta ja hyväksikäyttöä.

Tässä kohden Väätäinen muistuttaa, että hoitoon hakeutuu vain pieni osa pedofiileistä ja heidän taustansa saattaa antaa virheellisen kuvan hyväksikäyttävän puolen kehittymisestä.

Kaikissa näissä nähdään häiriön syntyneen henkilön persoonallisuuden kehityksen kuluessa ja että se on kiinteä osa henkilön persoonallisuuden rakennetta. Osaa pedofiileistä voidaan pitää myös persoonallisuushäiriöisinä. Tältä osin voimakkaimmin tulee esiin narsistinen persoonallisuushäiriö ja siihen liittyen piittaamattomuus toisen ihmisen tunteista, tässä tapauksessa lapsen.

Tämä näkyy pedofiilin toiminnassa jossa oma tyydytys on tärkeämpi kuin lapselle aiheutettu kärsimys. Väätäinen Markku Väätäinen jakaa hyväksikäyttäjät karkeasti kahteen eri profiiliin, fiksoituneisiin ja regressoituneisiin pedofiileihin.

Lasten maailma koetaan turvallisena ja siinä tapahtuva kanssakäyminen "välittävänä ja rakastavana". Hyväksikäyttäjä samastuu läheisesti uhriin ja siirtää oman käyttäytymisensä lapsen tasolle. Taipumuksen laatu tulee heille esiin jo nuoruusiässä. Hyväksikäyttäjä yleensä haluaa lapsen tai nuoren nauttivan seksuaalisista akteista.

Pääpaino voikin olla lapsen seksuaalisessa kiihottamisessa, jolloin uhri houkutellaan reagoimaan seksuaalisesti ja hyväksikäyttäjän kannalta positiivisesti.

Samalla tapahtuu voimakas lapsen käsitysmaailman hämärtäminen, sitominen salaisuuteen ja syyllistäminen tapahtumista. Tällä tavoin hyväksikäyttäjä saa lapsen tai nuoren vaikenemaan.

Todellisuudessa hyväksikäyttäjä on täysin sokea uhrin kokemusmaailmalle tai kieltäytyy havaitsemasta esimerkiksi lapsen pelkoa, tuskaa, pyyntöjä lopettaa tai lapsen kyyneleitä ja avuttomuutta. Omiin havaintoihini ja johtopäätöksiini nojaten luokittelisin enoni selkeästi enemmän tähän ryhmään kuuluvaksi. Tiedän, että hänellä on ollut useita seurustelusuhteita, jotka ovat kaikki kuitenkin päättyneet eroon. Äitini kertoman mukaan naiset ovat sanoneet enoni olevan huono ilmaisemaan tunteitaan, joka on osaltaan johtanut eroamiseen.

Hyväksikäyttöni aikaan enoni oli 28 vuoden ikäinen ja vastikään lopettanut muutaman vuoden kestäneen parisuhteensa ja vieraili myös sen takia hieman tavallista useammin sisarensa, eli äitini luona. Moni insesti-isä tai -äiti voidaan laskea kuuluvaksi tähän ryhmään. Regressoitunutta pedofiiliä kuvastaa kyvyttömyys ja heikkous aikuissuhteissa, hän kokee olevansa yksinäinen ja hänellä on voimakkaita tyhjyyden tunteita, ahdistuneisuutta ja masennusta.

Konfliktitilanteissa hän pakenee vastuunottoa ja korvaa ristiriitaisen aikuissuhteen kanssakäymisellä lapsen kanssa. Regressoituneella pedofiilillä seksuaalisuus kohdistuu suurimman osan aikaa aikuisiin. Hyväksikäyttäjä kokee seksuaalisen kiinnostuksen lapsiin tilapäisenä itsekontrollin ja arvostelukyvyn pettämisenä. Tekijä ei tunnista tekojen kuuluvan hänen sisäiseen psykologiaansa tai pedofiilisen ominaisuuden olevan osa minuutta.

Lapsi on hyväksikäyttäjän kiihottajana ja lohduttajana laitettu aikuisen rooliin. Koettu nöyryytys tai narsistinen loukkaus kostetaan lapselle tai puolisolle. Tällöin seksuaalisella hyväksikäytöllä halutaan nöyryyttää tai rangaista muita perheenjäseniä.

Regressoituneita kuten myös fiksoituneita pedofiilejä kuvastaa usein kyvyttömyys empatiaan, laaja emotionaalinen turtuneisuus ja itsekeskeisyys, tärkeintä on omien tarpeiden tyydyttäminen niin emotionaalisesti kuin fyysisesti. Keskeistä on kuitenkin ensisijaisesti kieltää kaikki tapahtunut. Muistan hyvin enoni vedonneen useampaan otteeseen siihen, että hänen suoranainen velvollisuutensa aikuisena miehenä oli johdattaa kaltaiseni tietämätön, mutta innokas neitsyt seksin ihmeelliseen puutarhaan.

Merja Laitisen Häväistyt ruumiit, rikotut mielet -kirjassa mainitaan, että seksuaalisen hyväksikäytön naamioiminen seksivalistukseksi on usein käytetty tapa naamioida lasta tai nuorta vahingoittava käytös myönteiseksi.

Vaikka järjen tasolla nykyään jo tiedänkin, että enoni teki väärin jättäessään aikuiselle ihmiselle kuuluvan vastuun kantamatta, niin tunnetasolla syyllistän itseäni vieläkin siitä, kuinka itse flirttailin enolleni.

Alitajuisesti koen saaneeni vain juuri sitä, mitä ansaitsinkin tullessani hyväksikäytetyksi. Syyllisyys ja häpeä tapahtuneesta ovat estäneet minua puhumasta tapahtuneesta isälleni, äidilleni ja sisaruksilleni lähes kymmenen vuoden ajan.

Nekin kerrat, jolloin olen tapahtuneesta aiemmin ystävilleni tai rakastajilleni maininnut, eivät ole olleet oikeita keskusteluja vaan tunnekokemuksesta eristettyjä lyhyitä lauseita, joissa tuon esiin sen, että menetin neitsyyteni enolleni ja vähättelyä sen suhteen, kuinka syviä henkisiä haavoja kokemus on minulle aiheuttanut.

En yksinkertaisesti ole pystynyt keskustelemaan asiasta ja vieläkin sen esiin tuominen on pienen henkisen kamppailun takana. En pystynyt tarttumaan kynään ja paperiin.

Kirje jäi kirjoittamatta, kunnes Tosin en ole vielä tänä päivänäkään lähettänyt sitä enolleni, mutta vihan purkaminen sanoiksi oli ensimmäisiä vaiheita syyllisyydestä eroon pääsemiseksi. Tämän kirjallinen opinnäytetyön kirjoittaminen vapauttaa minua toivottavasti hieman lisää syyllisyydestäni, sillä voin julkisesti siirtää vastuun omilta harteiltani enolleni ja vanhemmilleni.

Häpeä ja syyllisyys kanavoituvat usein vihana. Viha kohdistuu ensisijaisesti omaan itseen ja siihen pieneen lapseen, joka tuli hyväksikäytetyksi.

Uhrit vihaavat itseään siksi, että he olivat pieniä, tarvitsivat rakkautta ja antoivat itsensä tulla hyväksikäytetyiksi. Toisaalta vihan kohteina ovat usein näkymättömät äidit eli ne henkilöt, joilta uhri olisi aikanaan toivonut apua ja puuttumista tilanteeseen. Uhrit heijastavat vihan myös muihin läheisiin ihmisiin. Vain harvat tutkimukseni naiset tai miehet ovat edenneet niin pitkälle, että heidän vihansa kohteena ovat sen todelliset aiheuttajat, hyväksikäyttäjät.

Merja Laitinen kuvailee Häväistyt ruumiit, rikotut mielet kirjassaan syyllisyyden ja häpeän syitä ja seurauksia osuvasti suhteessa omaan käyttäytymiseeni. Itse en ole päässyt tapahtuneen työstämisen kanssa vielä niin pitkälle, että kykenisin kunnolla vihaamaan enoani. Pääsääntöisesti tukahdutan vihani enoani kohtaan ja pyrin ymmärtää miksi hän päätyi tekemään minulle henkistä väkivaltaa.

Niinä hetkinä, jolloin pinnan alle padottu vihani nousee pintaan, suunnittelen lähettäväni enolleni postissa kuolleiden eläinten osia uhkauskirjeiden kera tai käveleväni hänen ovelleen aseen kanssa. Toisinaan ajattelen hänet eteeni avuttomaksi, sidotuksi ja alastomaksi niin, että hän ei voi kuin katsella ja kiljua tuskasta kun silvon veitsellä hänen peniksensä veriseksi mössöksi.

Silti koen, ettei edes hitain ja tuskallisin kiduttaminen voisi hyvittää edes pientä osaa siitä, mitä olen hänen välinpitämättömyytensä takia joutunut kärsimään. Vieläkin erilaisissa asiayhteyksissä esiintyvä itseäni vahingoittava käytös on varsin suoraa seurausta yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneista asioista. Puran pahaa oloani itselleni rakkaisiin ja läheisiin ihmisiin pystymättä aina pysähtymään ja miettimään, mistä paha oloni kumpuaa.

Koettelen lähipiiriäni syytämällä heidän niskaansa aiheettomia syytöksiä sillä pelkään, että hekin kääntävät minulle selkänsä ja jättävät minut yksin. Käyttäytymiseni on huomattavan raskasta ja sietämätöntä niille, joiden kohdalle se kulloinkin sattuu osumaan.

Esimerkiksi oman isäni kohdalla tämä on johtanut välirikkoon lähetettyäni hänelle kirjeen, jossa hyökkäävään ja vihaiseen sävyyn kerroin mielipiteitäni vanhempieni kasvatusmetodeista.

Eniten kyseisestä käytöksestä kärsin kuitenkin minä itse, sillä koen lopulta aina syyllisyyttä ja huonommuutta purettuani omia ongelmiani ja pelkojani läheisiini. Sama itsetuhoisuus näkyy myös halussani tehdä itseni nöyryyttävää taidetta, jossa asetan itseni muiden alapuolella olevaksi seksiobjektiksi.

Muutamaan otteeseen esiinnyin pienilevikkisessä pornolehdessä, jossa julkaistuissa kuvissa poseerasin muun muassa genitaalialueet täyteen injektioneuloja pisteltyinä ja nänni naulattuna lautaan. Aikaisemmin olen kontrolloinut itseäni oksentamalla kaiken syömäni ruuan ja paastoamalla joskus pitkiäkin aikoja. Lopetettuani käsivarsieni viiltelyn palasin aina välillä kivunkokemusten pariin vähemmän jälkiä jättävällä tavalla.

Seksin harrastamisen jälkeen saatoin pistellä injektioneuloja rintoihini, tai saatoin pyytää kumppaniani lyömään itseäni kasvoihin.

Joskus valitsin yhden yön kumppaneikseni miehiä, jotka suhtautuivat minuun alentavasti ja toisinaan suostuin heidän nöyryyttäviin kehotuksiinsa esimerkiksi pukeutumalla johonkin tiettyyn asuun. Jokapäiväisessä elämässä nöyryyttämisen ja alentamisen tarve näkyy selkeästi myös tavassani puhua itsestäni. Pidän vartaloani usein läskinä ja rumana, sekä käytän itsestäni alentavia ja huorittelevia nimityksiä. Pyrkimykseni enoni käyttäytymisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen siinä valossa, että hän on mahdollisesti itsekin ollut oman isänsä suunnalta kohdistuvan insestin uhri, viittaavat myös siihen suuntaan, että en arvosta itseäni niin paljoa, että kykenisin näkemään itseäni täysin syyttömänä tapahtuneeseen.

Kiellän itseltäni oikeuteni uhrin asemaan syyttömänä ja pyrin kantamaan yksin vastuun itseeni kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sillä olen ehdollistunut jo niin kauan ajatukseen, että en ansaitse parempaa. Läpi koko edellä kertomani ajanjakson piirsin aktiivisesti sarjakuvia ja välillä käsittelin niissä myös lapsuuttani ja hyväksikäyttöä. Joitain muutaman sivun novelleja julkaisin internetissä vuosina — ja sain paljon järkyttynyttä ja paheksuvaa kritiikkiä aihevalinnoistani.

Eräässä viidentoista sivun novellissa käsittelin ylhäisöperheen sisällä tapahtuvaa sadomasokistista insestitapausta. Halusin kyseenalaistaa heteronormatiivisen ydinperheen pyhää asemaa puhtoisen hyvyyden tyyssijana. Suurimmaksi osaksi kuitenkin piirsin seksifantasioitani sarjakuvien muotoon. Useimmiten fantasioilleni pohjautuvissa sarjakuvanovelleissa kuvaan itseni rituaalisen joukkoraiskauksen uhriksi tai osallisena orgioihin. Koen myös sarjakuvien piirtämisen kautta pystyväni hetkeksi pakenemaan todellisuutta ja myös jäsentämään asioita päässäni ottamalla niihin etäisyyttä kuvaksi piirtämisen kautta.

Aiempi psykologini totesikin, että taiteellisella ulosannillani on todennäköisesti ollut ratkaiseva osuutensa siihen, etten todella huonoina kausinani ole ajautunut tekemään loppuelämäni kannalta tuhoisia ratkaisuja.

Vuoden jälkeen olen vähitellen siirtynyt kokonaan itse omien tarinoideni päähenkilöksi, Judge Dredd -tyylisten maailmanpelastajamachojen ja fiktiivisten naissankarittarien sijaan. Tyyliini niin tarinankertojana kuin piirtäjänäkin ovat vahvasti vaikuttaneet: Olen ahminut intohimoisesti sci-fi-, fantasia-, kauhu- ja kaunokirjallisuutta siitä lähtien, kun opin lukemaan.

Myös kirjallisuuden tarjoama vaihtoehtoinen todellisuus on helpottanut nuoruuden vaikeiden aikojen yli selviämisessä, ja tarjonnut uusia kiehtovia visioita sarjakuviin ja maalauksiin. Lapsena inhosin ihmisten piirtämistä ja vasta teini-iässä aloin piirtää sarjakuviini muutakin kuin eläinpäisiä figuureja ja kasvoiltaan epäinhimillisiä hahmoja. Gigerin luomien alien -hahmojen ihailun myötä piirrokseni olivat hyvin pitkälti liskonpäisiä lihaksikkaita miehiä ja naisia.

Enki Bilalin Jumalaton näytelmä -sarjakuvan vaikutuksesta myös omissa piirroksissani alkoi esiintyä Anubista, Horusta ja Bastia muistuttavia hahmoja. Sarjakuvista periytyy omaleimainen tapani käsitellä ihmisfiguuria varsin tyylitellysti. Itse pidin pitkään tyyliäni piirtää realistisena, sillä sarjakuvien ilmaisukieli oli vaikuttanut niin pitkään ja vahvasti tapaani kuvata asioita. Lassheikin myötävaikutuksella kiinnostuin myös yhä enemmän anatomiasta, sillä sarjakuvissa joutuu piirtämään lähes joka ruutuun käsiä, kasvoja ja vartaloita eri asennoissa.

Yksinkertaisesti nopein tapa työskennellä on piirtää mielikuviensa pohjalta sen sijaan, että turvautuisi valmiisiin malleihin jokaisen ruudun ja asennon kohdalla. Lähes koko siihenastisen elämäni läpi kestänyt kiinteä suhde sarjakuviin näkyi vahvasti tyylissäni tehdä maalauksia ja piirtää. Aloittaessani Lahden Kansanopiston kuvataidelinjan vuonna en ollut maalannut muutamia yläasteaikaisia öljyväritöitä lukuun ottamatta lainkaan öljy-, akryyli- tai temperamaaleilla.

Akvarellit olivat olleet suunnilleen ainut kosketuspintani väreillä työskentelyyn, mustavalkoisten sarjakuvien piirtämisen ollessa ensisijainen mielenkiinnon kohteeni. Kokeillessani väreillä työskentelyä ensimmäisiä kertoja kankaalle ja kovalevypohjalle, olin hämmästynyt värivalintojeni voimakkuudesta ja räikeydestä. Hillityn tummanpuhuvien ja synkkien värien sijaan maalasin elävänmallin kurssilla valokohdat kirkkaan oranssilla ja varjot sinivioletilla.

Toki olin akvarelleissani käyttänyt lähes poikkeuksetta  voimakkaita vastavärikontrasteja, mutta yllätin itseni vahvojen värien suosijana myös suuremmissa maalauksissa. Olin kuvitellut synkän ihmiskäsitykseni automaattisesti toistuvan töissäni synkkänä väriskaalana. Innostuin värien tarjoamista mahdollisuuksista ja sarjakuvapiirtäjän identiteetin rinnalle alkoi kasvaa käsitys itsestäni myös maalarina.

Kansanopiston kuvataidelinjan myötä pääsin jälleen työstämään myös Lasten ja nuorten kuvataidekoulun ajoilta tuttua keramiikkaa. Kolmiulotteisten asioiden hahmottaminen tuntui luontevalta myös kipsin ja saven muodossa vaikka pääsääntöisesti olin muokannut kankaasta monimutkaisia ja teatraalisia asuja.

Omalta osaltaan taiteeseeni on vaikuttanut myös koko sukuni asettamat suuret odotukset lahjakkuuttani kohtaan. Osoittaessani taiteellisia taipumuksia jo siitä lähtien kun kynä alkoi pysyä kädessäni, alkoivat vanhempani, mummoni ja vaarini ylistää tekemiäni töherryksiä. Koska perheemme esikoisena täytin taiteellisesti lahjakkaan lapsen lokeron, piti kahdelle nuoremmalla sisarukselleni keksiä omat karsinansa.

Erillisten lokeroiden asettamissa puitteissa meitä voitiin kehua ilman, että sukulaisten tarvitsi kokea syyllisyyttä ylenpalttisen huomion osoittamisesta ainoastaan yhtä lasta kohtaan. Keskimmäinen lapsi sisarusparvessamme sai sosiaalisen ja ulospäin suuntautuneen leiman ja nuorimmainen lokeroitiin avuttomaksi reppanaksi hitaan puheenkehityksensä takia. Äidin puolella suvusta isoisäni oli taidemaalari, joka tosin laittoi pensselit naulaan kokiessaan, ettei pystynyt kehittymään maalaamisessa.

Hän oli itseoppinut maalari ja olisi ilmeisesti kaivannut taiteellista opetusta kehittyäkseen. Äidin isä on myös jonkinnäköinen itetaiteilija ja kehittelee erilaisia projekteja vanhaan navettaan rakennetussa verstaassaan.

GAY ETSIN NAISTA THAI HIERONTA PATENIEMI

joulukuu Miten saisin äitini uskomaan, etten ole lesbo, vaan transpoika? .. Hei olen 15 vuotias naisen sukupuoleen todettu nuori ja olen hukassa sukupuoleni kanssa. Mutta mitä enemmän olen tullut sinuiksi homoseksuaalisten Välillä, kun näen esim. miehen kuvan penikseen, tulee semmoinen nykäisy. Painajaisissani juoksin pakoon takaa-ajajia, jos ylipäätänsä sain nukuttua ja Oikeastaan vasta kansanopiston pienessä ja varsin nuorista taiteilijanaluista . pitkään haaveillut peniksen teetättämisestä naisen sukupuolielimieni lisäksi, .. vapaammasta ja oman itseni kehittämiseen tähtäävästä opiskelusta taiteen parissa. heinäkuu avioliittojuonesta pölyjä kuvaamalla nuoren nigerialaistaustaisen Ifemelun .. Inspiraation lukuprojektiin sain pakolliselta virkamiesruotsinkurssilta. .. mutta joka samanaikaisesti kehittää uskomattomia keinoja selviytyä, luo .. ja kaipailee kalu kovana ihastuksensa ruumista (mies ja nainenhan eivät.

GAY MIES ETSII MIES RUOTSI PORNO